Oletko koskaan ajatellut, jos lääkäri määrittäisikin sinulle rajallisen loppuajan, viikkoja, kuukausia, vuoden pari? Miten pärjäisit rajallisen ajan henkisesti? Suosittu elokuvien käsikirjoitus, mutta joillekin meistä täyttä totta.
Mitä oikeasti tekisit viimeiset kuukautesi? Juhlisit villisti? Matkustaisit unelmiesi kohteeseen? Viettäisit aikasi perheesi ja ystäviesi kesken? Onko niin, että alamme pohtia oleellisia asioita elämässämme vasta sitten, kun alamme pelätä niiden menettämistä?
Miksi me aika usein teemme niin, kun aivan hyvin voisimme pysähtyä kiven nokkaan ja alkaa pohtia, siis todella ajatella, mikä meille on todella merkityksellistä, erityisen tärkeää?
Voisiko elämämme laatu parantua, jos oppisimme näkemään ja myös arvostamaan sitä, mikä oikeasti on tärkeää? Onko iso talo, komea auto, arvostettu asema työelämässä tai harrastuksissa tärkeää, tavoittelemisen arvoista vai olisi lapsilta saatu arvostus ja rakkaus tärkeintä? Olisiko elämänkumppanin rakkaus tärkeintä?
Eivät nämä asiat tietenkään ole toisiaan pois sulkevia, mutta liian usein aika kuluu ulkoisten seikkojen parissa ja sisäiset asiat jäävät odottamaan sitä aikaa, kun on aikaa. Kaikki me tiedämme, että sitä aikaa ei koskaan tule tai tulee joko elämän rajallisuuden valjettua tai ikääntyessämme riittävästi. Loppusuora parantaa oudolla tavalla näkökykyämme.
””Pysähtyminen on vaikeaa, tuntuu nuorena turhalta, ennenaikaiselta, vanhemmiten ehkä raskaalta.”
Olen itse pyrkinyt onneksi jo aika monta vuotta keskittymään tärkeisiin asioihin, perheeseeni, ystäviini ja jonkin merkityksellisen tekemiseen. Nautin sataprosenttisesti poikieni osoittamasta rakkaudesta ja kunnioituksesta ikääntyvää isäänsä kohtaan. Tunnen suurta ylpeyttä ystävistäni, joilla on suuri sydän, älyä, vastuuntuntoa, korkea moraali. Nautin syvällisistä keskusteluistamme ja tietenkin hullunkuristen juttujen parissa nauramisesta.
Minun elämässäni pääseminen tähän pisteeseen vaati pysähtymistä, ajattelua, kuuntelemista, paljon kuuntelemista. Se vaati myös joidenkin ihmisten työntämistä kauemmaksi, näkymättömiin, kohtaamisten ulkopuolelle. Sellainen on raakaa, mutta välttämätöntä, jotta jää tilaa ja aikaa tärkeälle. Se on myös tarkoittanut resilienssin, joustavuuden lisäämistä, erilaisuuden hyväksymistä. Se on myös tarkoittanut ihmiselle vahingollisten ilmiöiden ja ideologioiden vastustamista.
Pysähtyminen on vaikeaa, tuntuu nuorena turhalta, ennenaikaiselta, vanhemmiten ehkä raskaalta. Silti suosittelen sinua pysähtymään, juttelemaan sen tärkeimmän ihmisen kanssa, jonka kanssa joudut elämään 24/7. Itsesi kanssa. Itsensä kohtaaminen rehellisesti, raa`astikin, on kova prosessi, mutta ehdottoman kannattavaa. Voisiko se olla jopa onnellisuuden avain?
Oleelliseen keskittyminen pitää aloittaa tänään, nyt heti, koska et voi tietää, koska sinun aikasi on täynnä tai joku tulee ja kertoo, että aikasi on nyt rajattu, loppusuora on avattu.
Kirjoittaja on eläköitynyt maailmanmenon ihmettelijä.