Muistan erinomaisen hyvin ensimmäiset askeleeni Nokian palloiluhallissa.
Elettiin syksyä 1981 ja olin Aamulehden aloittelevana urheilutoimittajana saanut järkyttävän jännittävän ja tärkeän juttukeikan – piti kirjoittaa otteluselostus naisten SM-sarjan ottelusta Nokian Urheilijat vastaan Lahden Sampo.
Ehdin astua hädin tuskin hallin ovesta sisään, kun kaksi riskiä miestä pysäytti minut. Nimiä en kehtaa sanoa. He alkoivat suureen ääneen solvata minua siitä, että olin tuhoamassa nokialaisen naiskoripalloilun tulevaisuutta.
En ymmärtänyt yhtään, mistä on kysymys. Sitten tuli selitys: Aamulehti ei suostunut käyttämään joukkueesta nimeä Nanso vaan kirjoitti vanhaan malliin Nokian Urheilijoista.
Ja se oli tietysti minun vikani.
Jotenkin selvisin höykytyksestä ja kirjoitin jutun, jossa kehuin ainakin Sirpa Nygrenin hyppyheittoa.
Sittemmin olen käynyt pian purettavassa palloiluhallissa ainakin tuhat kertaa – ja saanut joskus jopa myönteisen vastaanoton.
Lapseni Venla ja Aapo pelasivat ensin Kisassa ja sitten BC Nokiassa ja lähdin heidän kauttaan mukaan seuran toimintaan, lopulta jopa naisten johtoryhmään.
Palloiluhallista tuli minulle vaivihkaa Nokian ehkä pyhin paikka. Ja siellä, katsomossa vasemmalla puolella, seinän vieressä neljännellä rivillä, olen salaa vuodattanut aika monta onnen kyyneltä.
”Palloiluhallista tuli minulle vaivihkaa Nokian ehkä pyhin paikka.
Viimeksi näin kävi BC Nokian miesten pelissä, kun pienet juniorit saattelivat isot idolinsa käsi kädessä kentälle. Jostain syystä minua liikuttaa aina suuresti nähdä tämä rituaali.
Siinä on jotain mykistävän kaunista ja sielua ja urheilua puhdistavaa.
Katsojana ja kannustajana olen vähän outo, surkea. En koskaan huuda, en nosta käsiä ylös, en pomppaa pystyyn. Istun hiljaa, yksin – tämän ovat kaikki nokialaiset oppineet eivät koskaan tulee viereeni höpöttämään mitään.
Sisälläni kyllä myllertää. Ehkä eniten silloin, kun huhtikuussa 2005 BC Nokian naiset kukistivat kivikovan Äänekosken Huiman ja etenivät SM-finaaliin.
Jostain syystä pääsy loppuotteluun oli minulle vielä sykähdyttävämpi hetki kuin itse mestaruus. Sekin tuli, kuten varmaan muistatte.
Finaalin hienoin hetki ei ollut loppuvihellys vaan neljännen jakson alku. Silloin BC Nokialta juoksi kentälle neljää omaa kasvattia – Reetta Ojala, Venla Kuusela, Lotta Kauhanen ja Taru Asp. Viides oli joko Renata Kozmonova tai Randie Wirt.
Se oli jotakin se.
Samaa toivon uudelta palloiluhallilta. Että siellä kasvaa omia junioreita, joita kunnioitetaan ja arvostetaan ja valmennetaan niin hyvin, että he pysyvät Nokialla.
Ja että kaikkien pienimmät junnut edelleen saavat saatella edustusjoukkueiden pelaajat areenalle.
Nokian palloiluhallilla pelataan viimeiset pelit tulevana viikonloppuna.