Kun läheinen suree, minä en ota osaa vaan haluan ottaa osan pois

Kolmosten äiti Jutta Kivimaa kirjoittaa kolumnissaan surusta.

21.10. 14:51

Sain ystävältäni surullisia uutisia. Suru-uutisia.

Olen elänyt elämästäni 16 vuotta Surun kanssa — siis tehnyt surutyötä puolet elämästäni.

Se on työ, josta ei ikinä eläköidytä eikä siitä makseta palkkaa. Tulen tekemään sitä elämäni loppuun saakka palkatta, vaihtelevissa työympäristöissä.

Otan osaa -lause saa minut kiukkuiseksi. Surun osuessa kohdalle katsotaan silmiin ja pahoitellen otetaan osaa.

Kukaan ei oikeasti ota yhtään mitään! Tekisi mieli huutaa, että mikä osa saisi olla? Autonosa? Sivuosa? Varaosa? Osa-aikatyö? No vastaa nyt ja kerro!

Suru ei ole luotettava kaveri. Se on välillä herkkää kaipuuta ja kaunista ikävää. Se on muistoja, joissa voi pysähtyä.

Seuraavassa hetkessä Suru repii sydäntä irti rinnasta kylmällä ja kovalla kourallaan. Se vie ilmat keuhkoista ja asettaa näkökentän eteen samean kyynelverhon.

Se pakottaa kuumat kyyneleet poskille ja saa leuat kipeiksi itkemisestä. Se vaanii aina nurkan takana hetkeä, jolloin voi vetää maton jalkojen alta ja murjoa kunnolla.

Minä en voi neuvoa, miten tulla toimeen surun kanssa. Minä voin halata, istua vieressä ja itkeä mukana.

Minä en ota osaa, minä ennemminkin haluan viedä sinulta osan pois. Minä voin illalla varmistaa, oletko muistanut syödä.

Koska sinä olet sen kaiken minulle aikanasi tehnyt, minä teen sen nyt sinulle.

Jutta Kivimaa

Kirjoittaja on nokialainen kolmosten äiti.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Mainos