Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Ajatuksia pyhäinpäivänä

Tähän aikaan vuodesta puhutaan paljon kuolemasta ja surusta. Samalla kun vihreys muuttuu toisen väriseksi, vesi jäähtyy ja jäätyy ja luonto ei ole enää kukkeimmillaan niin vietetään pyhäinpäivää ja muistetaan heitä, joita ei enää tämänpuoleisessa ole kanssamme samalla tavalla jakamassa arkeamme ja elämäämme kuin joskus aiemmin. Tänään pyhäinpäivänä löydän itseni sohvalta katsomassa nojatuolikirkkoa. Se on erilainen jumalanpalvelus. Siinä on mukana jumalanpalveluksen osia, mutta keskiössä siinä on keskustelu ja kokemusasiantuntijuus. Tänään aiheena oli kuolema ja suru. Ihmiset rakastavat tarinoita. On tutkittu, että mediassakin jäävät ihmisten tarinat parhaiten mieleen ja ne ovat luetuimpia artikkeleita. Nojatuolikirkossa Milla jakoi tarinansa. Nuori, alle kolmikymppinen vaimo, oli menettänyt vuosi sitten rumpalimiehensä ja sai hoitaa hänet loppuun asti. Kyllä tarina kosketti ja itketti. Hän oli tatuoinnut kuusen käsivarteensa yhdessä Aleksinsa kanssa muistuttamaan elämästä, joka jatkuu muistoissa. Arki on tullut erilaiseksi ja suru oli tullut tutuksi vieraaksi. Lappeenrantalainen pastori Matti. J .Kuronen oli toinen keskustelija nojatuolikirkossa. Hän on perustanut Lappeenrantaan Tuonentuvan, jossa saa puhua kuolemasta. Se on erilainen kahvila, jossa saa puhua vaikeasta aiheesta, joka koskettaa jollakin tavalla jokaista. Ja josta uskalletaan puhua liian vähän. Voisin kuvitella, että siellä on tarjolla kahvin ja kakunpalan lisäksi nenäliinoja, tilaa itkulle ja mahdollisuus vertaistuelle. Kun itse valmistuin noin 30 vuotta sitten diakonissaksi, suru ei ollut tuttua. Minulla oli elossa olevat isovanhemmat, sedät ja tädit puolisoineen ja lapsineen ja hautajaisissakin olin ollut vain kerran. Mietin, miten osaan kohdata surevia tulevassa työssäni, kun en itse ole surua kohdannut. Seuraavana vuotena suru jo vieraili meidänkin suvussa. Tulin tietämään nopeammin kuin arvasinkaan, missä ja miltä se tuntuu, millainen tapa eniten lohduttaa ja mihin ajatukset surussa menevät. Tänään yli viisikymppisenä pyhäinpäivänkynttilää sytyttäessäni minulla on monta ihmistä mielessä, joita ajattelen ja joista kiitän. Ikävä on muuttunut toisenlaiseksi, mitä enemmän aikaa hyvästeistä on. Tiedän kuitenkin, että suurimmat surut ovat vielä edessäpäin, koska omat vanhemmat, sisko perheineen ja lähimmät ystävät saan vielä pitää. Tiedostan senkin, että täältä ei lähdetä ikäjärjestyksessa  ja oma vuoroni saattaa olla ennen heitä. Sen on oma vakava sairastumiseni opettanut ja muistuttaa elämään jokainen päivä täysillä. ”Itkuja varten on ihmisen silmät, vierikää kyyneleet. Tuleehan tuolta se toinenkin päivä, kun on kepeät askeleet. Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt hajoo se maahan, on multaa. Näet sen silti kukkana aina, muistot on kauneinta kultaa .” Nuo ovat Jenni Vartiaisen laulusta Suru on kunniavieras. Jotain samaa koin tänä aamuna sohvallani osallistuessani nojatuolikirkkoon ja jotain sitä, mitä ajattelen nyt surusta ja ikävästä. Muistot jäävät heistä, jotka ovat edeltämme lähteneeet Tuonentuville. Hyvää pyhäinpäivää ja voimia erityisesti teille, joilla on nyt iso ikävä ja surua !