Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Syöpäsairaan rinnalla

Lokakuussa katukuvaan ilmestyvällä roosanauhalla on helppo osoittaa tukensa suomalaiselle syöpätutkimukselle. Tutkimusten mukaan joka kolmas suomalainen sairastaa jonkun syövän elinaikanaan, eli on helppo ymmärtää, miksi syöpä koskettaa meitä kaikkia. On kuitenkin yksi asia kantaa roosanauhaa takinlävessään, mutta aivan toinen kulkea syöpäsairaan rinnalla. On ollut surullista huomata, kuinka vakava sairaus usein karkottaa pois heidät, joiden tuki olisi elintärkeää. En aina silti itsekään haluasi puhua siitä enää. En edes ajatella sitä. En halua takaisin niihin hetkiin. Mutta on pakko. Ja jopa velvollisuus. Jakaa. Puhua. Kertoa. Avautua. Pakottaa itsensä paikkaan, mihin ei enää haluaisi palata. Koska jokaisen olisi kuultava. Jokaisen olisi opittava ja sisäistettävä. Kannettava vastuu läheisistä ja oltava vieressä kulkemassa. Haudattava pelkonsa ja unohdettava ennakkoluulonsa. Äitini sairastuessa syöpään ihmettelin eniten niitä ihmisiä jotka tuntuivat hylkäävän hänet. Syöpä ei tartu, joten mitä he pelkäsivät? Liittyykö se siihen, ettei tiedä mitä sanoa tai pelkää sanovansa vääriä asioita? Syöpään sairastunut on edelleen se sama ihminen kuin ennen diagnoosia, eli miksi pitäisi itse yrittää olla jotenkin erilainen? Tai tietynlainen? On lukuisia tapoja osoittaa välittämistä ja myötätuntoa, mutta välttely ei lukeudu niihin. Myös läheisten elämä mullistuu vakavan sairauden seurauksena ja olisi hyvä pitää myös heidät mielessä. Äitini syöpähoitojen aikana muistan miettineeni sitä, olinko koskaan tuntenut oloani niin surulliseksi tai yksinäiseksi aiemmin? Miksi kukaan ei soittanut ja kysynyt kuinka äitini jaksaa? Tai kuinka minä jaksan? Oliko tunteideni kohtaaminen liian ahdistava ajatus ja oli helpompaa suojella itseään ja pitäytyä loitolla? Syöpäsairasta ei myöskään tarvitse suojella omilta tunteiltaan. Kävin monta kertaa sairaalassa äitini vieressä itkemässä ja siitä syyllisyyttä tuntien. Miksi kuormitan raskaita hoitoja läpikäyvää äitiäni vielä omilla itkuillani? Kokeeko hän nyt, että joutuu kannattelemaan myös minua oman taistelunsa keskellä? Mutta ei omia tunteitaan tarvitse mihinkään piilottaa. Juurihan totesin, että syöpä koskettaa koko sairastuneen perhettä. Ei sairasta tarvitse kivikasvona kohdata. Aitous, rehellisyys ja tunteiden näyttäminen ovat sallittuja myös syöpää sairastavan rinnalla. Ei heidän vierellään tarvitse teeskennellä. Muistan päiviä, jolloin jouduin kohtaamaan pelkoni äitini mahdollisesta kuolemasta. En ollut siihen valmis. Nämä olivat päiviä, kun katsoin äitiäni, enkä ollut varma onko hän millään lailla mukana siinä, mitä ympärillä tapahtuu. Elämän ja kuoleman rajalla. Suuntaan tai toiseen vain karvan verran matkaa. Inhosin sitä etikkaista myrkyn hajua mikä hänen ympärillään leijui. Inhosin teennäisen näköistä peruukkia mitä kielsin äitiäni pitävän, kallon muodot paljastavaa kaljua, sairaalan pesuaineiden ja lääkemyrkkyjen sekaista aromia. Sitä tiettyä huonetta, mistä työnnettiin ulos lakanoin peitettyjä petejä. Inhosin sytostaatteja, kuumeilua, infektiopelkoa, tajuttomuuskohtauksia ja ennen kaikkea sitä kalpeaa, kuihtunutta ihmiskuorta, joka oli vallannut äitini kehon. Inhosin. Vihasin. Itkin. Ja katkeroidun. Mutta olen niin kiitollinen. Kiitollinen loistavista syöpähoidoista. Taitavista lääkäreistä ja omistautuneista hoitajista. Myrkyistä, jotka tuhosivat äitini sisältä ja ulkoa, mutta myös syöpäsolut. Kiitollinen jokaisesta itketystä päivästä ja yöstä, jotka johtivat uuteen päivään. Päivään jossa äitini oli vielä vieressä. Koska totuus on se, että kaikkien äidit eivät enää ole. Isät, veljet, siskot, ystävät, miehet, vaimot tai lapset. Puhumme usein, että sairastunut voitti tai hävisi taistelun syöpää vastaan. En usko, että äitini koki olevansa minkäänlainen voittaja. Ja kivut, arvet ja elinikäiset vammat kulkevat mukana lopun elämää muistuttamassa siitä matkasta. Haluaisiko hän nähdä itsensä voittajana, kun joku muu tämän taistelun häviää? Tuskinpa. Joskus vahvinkaan taistelu ei johda voittoon. Joskus ei jaksa edes taistella. Matka syöpähoitojen läpi on usein pitkä, pelottava ja tuskainen. Läheisenä voi oppia olemaan saatavilla jos apua kaivataan ja antaa tilaa kun sitä pyydetään. Kulkekaa matka yhdessä. Mikäli sairautta ei voida parantaa, ole silti mukana loppuun asti. Älä hylkää syöpäsairasta hänen elämänsä viime metreillä oman ahdistuksesi vuoksi. Sinä toivut siitä. Hän ei. Sinulle jää käteen paljon, jos kuljet matkan loppuun asti. Ja jäätte molemmat paljosta paitsi, jos häivyt kesken matkan. Onko tärkeämpää ylläpitää muureja, sulkeutua ahdistukselta, piiloutua pelolta? Vai omien tunnetilojensa sivuun laittaminen, pelkojen läpi kulkeminen ja tuskankin hyväksyminen? Pian tulee taas se hetki, kun pinkkiys siirretään pois mielestä ja roosanauhat arkistoidaan. Ajankohtaiset tietoiskut ja kampanjauutiset tekevät sijaa seuraaville. Mutta syöpäsairaiden arki jatkuu. Perheiden elämät pyörivät samaa rataa, vaikka muut ympärillä mainostavat jo profiilikuvissaan jotain uutta. Juurikin siksi on niin tärkeää, että opimme kulkemaan sairaiden ja heidän läheistensä kanssa tätä arkea. Annetaan heidän tuntea, että kestääpä heidän taistelunsa syövän kanssa kuinka kauan hyvänsä ja päättyy se miten tahansa, olemme silti siinä loppuun asti. Rinnalla kulkien.   Kirjoittaja on kolmen lapsen kotiäiti ja syvällinen herkistelijä