Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Salaa toivottomat

”Maailman onnellisin maa” – tituleerasi ranskalaislehti Suomea Emmanuel Macronin valtiovierailun aikana. Näitä sulkiamme pöyhentäviä uutisia satelee joka suunnalta ja mediat ovat pullollaan ylistyssanoja. Milloin olemme tutkimusten mukaan maailman vakavaraisin, milloin tasa-arvoisin. Ollaan kärjessä niin koulutuksen, kuin hyvinvoinnin kentillä. Pieneksi maaksi olemme tutkimusten mukaan lisäksi innovatiivisia, maailman lukutaitoisimpia, terveimpiä, ahkerimpia ja kaikin puolin hyvinvoivempia kuin muu maailma. Köyhyysaste on alhainen, ja metsiä, soita ja jopa saaria on maassamme enemmän kuin muualla väkiluku suhteutettuna. Statustamme hyvinvointivaltiona hehkutetaan kovaan ääneen maailman medioissa ja mallia tullaan hakemaan merten takaa. Entäpä toisenlaiset tilastot? Tietävätkö suomalaiset, että nuorten naisten itsemurhakuolleisuus on toiseksi korkeinta koko maailmassa? Asukasluku huomioiden WHO:n ja Eurostatin tilastot osoittavat suomalaisnuorten olevan maailman itsetuhoisempia. Itsemurhatilastot ovat olleet Suomessa laskussa sitten huippuvuosiensa 90-luvulla, mutta viime vuosina luvut ovat jälleen lähteneet nousuun. Varsinkin nuorten naisten kohdalla tilastot ovat huolestuttavia. Positiivinen huomio Suomea kohtaan nostattaa aina isot otsikot ja rehvastelemme kullankiiltävällä asemallamme. Maassamme on kuitenkin mittava joukko nuoria, jotka kasvattavat aivan eri luokan tilastoja. Kuka antaisi äänen heidän tuskalleen ennen kuin se tuska vaikenee iäksi? Minna Akimo kirjoitti nuorten naisten itsemurhista Aamulehdessä 13.7. Jo pelkkä otsikko: Nuoret suomalaisnaiset ovat kansainvälisten itsemurhatilastojen kärjessä – ”Pärjäämisen eetos on vahva” , sai pysähtymään. Mikä ajaa maailman onnellisimmassa maassa asuvat nuoret naiset päättämään oman elämänsä? Samalla kun paistattelemme positiivisten uutisten valossa, olisi kenties syytä herätellä vakavaa keskustelua syistä näiden tilastoiden takana? Nykynuorilta vaaditaan yhteiskunnassamme paljon. Kehtaan väittää, että jopa liikaa. Pienestä pitäen pitää opiskella ahkerasti, sekä harrastaa monipuolisesti ja usein myös tavoitteellisesti. Pitää osata päättää tulevaisuuden suunnitelmista yhä nuorempana ja monikaan ei välttämättä ole valmis vielä parikymppisenä tekemään loppuelämän päätöksiä. Ulkonäköpaineet ovat valtavat, havitellaan täydellistä parisuhdetta ja mediaseksikästä uraa. Sosiaalinen media tuo täydellisyyden kauniisti tarjoiltuna suoraan syliin ja on pullollaan päivityksiä, joissa hehkutetaan milloin mitäkin. Nämäkö ovat niitä todellisia ja ainoita pyrkimyksiä elämässä? Olla mahdollisimman tehokas mahdollisimman monessa asiassa? Mitäpä jos monet nuoret kokevat vain olevansa keskinkertaisia kaikessa? Kertooko kukaan, että sekin riittää? Vahvuutta, sinnikkyyttä ja rohkeutta pidetään ihannoitavina luonteenpiirteinä nykynaisessa, mutta jääkö sijaa heikkoudelle, haavoittuvaisuudelle ja arkuudelle? Jos emme pysty täyttämään toivottuja kriteereitä, olemmeko automaattisesti huonompia kuin muut? Akimon otsikkokin kertoo: ”Pärjäämisen eetos on vahva” . Eli ei muuta kuin suomalaisella sisulla eteenpäin. Ei valiteta. Ei pyydetä apua. Jaksaa jaksaa. Ikään kuin elämä olisi yhtä urheilusuoritusta, missä hammasta purren, suurella tahdolla rynnimme maaliin voittajina. Valittajat, hitaammat ja heikommat jäävät viimeisiksi. Onko tämä se suomalainen sisu, mitä maailmalle markkinoimme? Onko tämä sitä suomalaista hyvinvointia, mitä muiden valtioiden edustajien kannattaa tulla ihailemaan? Entä missä nämä nuoret naiset kulkevat kantaen mukanaan tätä kaikkea painetta? Elävätkö he surussaan ja toivottomuudessaan niin salassa, ettei kukaan heitä näe? Vai näemmekö, mutta emme välitä? Olemmeko kenties liian keskittyneitä silottelemaan sädekehiämme tässä lottovoittajien maassa, ettemme näe heitä, jotka hyvällä polulla kohtasivat ansoja? Pitävätkö nämä nuoret toivottomuutensa niin salassa, koska tässä sisua ja pärjäämistä arvostavassa yhteiskunnassa ei uskalla olla heikko? Samalla kun maineikkaat urheilijat ja artistit komeilevat iltapäivälehtien etukansissa ja valtiovalta vääntää kättä yhteiskuntamme kulmakivistä, tekee oma nuoriso hiljaista loppuun palamista. Miksi eivät koskaan ne surut, ongelmat, vaikeudet ja huolet ole yhtä hyväksyttäviä asioita tässä maassa? Auttaisiko se, jos nämäkin asiat nostettaisiin kansamme silmien eteen? Onhan se imartelevaa tulla nimetyksi ”maailman onnellisimmaksi maaksi”, mutta se on toisaalta myös hyvin hämmentävää. Voiko Suomi olla maailman onnellisin maa, missä asuu maailman onnettomin nuoriso? Myös huonojen ja negatiivisten asioiden pitäisi saada se näkyvyys, mitä nämä edustustilaisuudet saavat. Näiden tuskan kanssa kulkevien nuorten pitää nähdä, että he eivät ole yksin. Huonot päivät, epäonnistumiset ja toivottomuus kohtaa välillä jokaista, mutta parempi huominen on aina mahdollinen. Nyt jos koskaan tarvitsisimme lähimmäisenrakkautta yhteiskunnallisella mittakaavalla. Maamme on aidosti maailman onnellisin vasta sitten, kun myös nuorisomme on onnellinen. Ottaisimmeko siis tehtäväksemme keskittyä parantamaan myös näitä tilastoja? Linkki Minna Akimon Aamulehden artikkeliin: https://www.aamulehti.fi/uutiset/nuoret-suomalaisnaiset-ovat-kansainvalisten-itsemurhatilastojen-karjessa-parjaamisen-eetos-on-vahva-201071347/