Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Blogit Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Vaalikone Vaalit

Sään, paineen ja kolhut kestävä kesäteatterikansa

Suomi, tuo kesäteatteriperinteen kultamaa, on kaikessa ristiriitaisuudessaan täynnä pieniä suuria ihmeitä. Kuinka voikin olla niin, että muka kuoreensa vetäytyvät suomalaiset löytävät itsensä näyttämöltä tulkitsemassa pakahduttavan suuria tunteita, uhraamassa itsensä Thalian alttarilla näytös toisensa jälkeen, synnyttämässä elämyksiä, joita muistellaan vielä vuosienkin päästä suurella kaiholla ja kaipauksella. Siellä niin, jossain suomalaisen luonnon keskelle pykätyllä näyttämöllä, hiki hatussa hosuvat näyttelijät ihan vapaaehtoisesti hyttysten ja ampiaisten riivaamina, nahkaa kärventävän auringon alla tai kalsareita myöten kastelevan rankkasateen piiskaamina. Pitkä ja tuskaisten hetkien siivittämä harjoituskausi takana, jonka aikana oli muuten kyllä tosi kivaakin, mutta kun se ensi-iltaviikko hyökkäsi kalenterisivuilta päälle kuin raivotautinen kansakoulunopettaja, niin sitten piti jälleen kerran manata ääneen kun tuli taas lähdettyä mukaan mokomaankin yhteisölliseen mielenvikaisuuteen. Univajetta, nauruhepuleita ja päräyttäviä kofeiinitutinoita säestettynä pelolla siitä, että oppiiko niitä repliikkejä ikinä tai ehtiikö sen puvustuksen saamaan valmiiksi. Teatterilaisen koti muistuttaa lähinnä pimeää varastokonttia ja jääkaapissakin on jäljellä enää valo ja kaksi kuivunutta nakkia kera tyhjän voirasian. Nurkissa ja lattioilla ei pyöri enää vain muutama hallittavissa oleva villakoira, vaan kokonainen koiratarhallinen Baskervillen verenhimoisia hurttia, jotka nekin onnettomat katsovat kieroon. Teatterin ulkopuoliset ystävät eivät enää tunnista, kun ollaan viimeksi käyty kahvilla joskus puoli vuotta sitten. Vai oliko siitä kuitenkin jo vuosi. Ja mikäs vuosi nyt muuten edes on? Jos perhettä on siunaantunut kesäteatterilaiselle, niin heidän kanssaan vietetty aika on sekin sulavasti aikataulutettu päin hongistoa ja perheenjäsenten kasvojen yleisilme alkaa hissukseen olla yhtä piukealla kuin raa’an greipin kitusiinsa vetäneellä nenäapinalla. Ja tästä kaikesta palkaksi saa tuo maan mainio kesäteatterilainen näytöksissä makkaran väliajalla ja hyvän mielen oman henkilökohtaisen rimansa ylittämisestä jälleen kerran. Paitsi jos oikein hyvin vetää, niin sitten saattaa se kesäteatterikriitikko erikseen huomioida lehtiarvostelussaan. Sitäpä lehtijuttua sitten suvun kesämökillä yhdessä tuumin lueskellaan paikalle sattuvien kaukaistenkin sukulaisten kanssa ja jutellaan siitä, kun ”ei meillä suvussa noita näyttelijöitä hirveesti ole ollu kun ollaan mieluummin siellä katsomon puolella vaan. Mutta kyä se o hianoo kun sää uskallat tollai oikein laulaakki julkisesti, vaikket ihan joka nuattiin osukkaan. Viäläkö niitä näytöksiä muuten on? Jos toi naapurin Maire ja Ensiokin lähtis, ja serkkus muuten kanssa. Kyä niitten ny pitää sua tulla kattoon ja kannustaan.” Niin tosiaan, ne kesäteatterikatsojat! Nuo kulttuurin kuluttajat, joille on siunattu astetta enemmän survivalistista asennetta kuin perus Tuppuraiselle. Kokeneimmat heistä ovat tehneet kesäteatterissa käynnistä suoranaista taidetta varautumalla kaikkeen mahdolliseen aina hiekkamyrskystä hyökyaaltoihin, varustepakissaan (lue: käsilaukussaan) ”ihan vaan varuiksi” kolme kertakäyttösadetakkia, sateenvarjo, nenäliinoja pari pakettia, hyttysmyrkkyä, villasukat, aurinkosuojavoidetta, lippalakki, aurinkolasit, särkylääkettä, muutama laastari, oma huopa ja se vaahtomuovinen pepunalunen. Eikä sovi unohtaa käsidesiä. Sieltä pohjattomasta Maija Poppasen laukustaan saattavat he nykäistä vaivattomalla ranneliikkeellä esille mitä vain tarviketta mahdollisimman nautinnollisen kesäteatteriesityksen turvaksi. Nämä usein naispuoliset kulttuurisurvivalistit arvostavat täydestä sydämestään jokaista sateessa ja mutamuhjussa ääni käheänä kaatuilevaa kesäteatterilaista, jotka antavat itsestään kaiken mitä sillä pienellä hetkellä on annettavissa. Heidän kauttaan saavat Ulvovat Myllärit, Akselit ja Elinat, Myrskyluodon Maijat ja Niskavuorelaiset ja monet muut kesäiset kansallissankarimme sen näkymättömän palkan, minkä he ansaitsevatkin. Kun viimeinenkin bussilastillinen kesäteatterikatsojia on lähtenyt kotimatkalle näytöksen jälkeen mielet kohotettuina ja tarinan iloa täynnä, on tunnelma teatterilaisilla voipunut ja hauras. Jälleen on tehty kaikki se, mitä tehtävissä oli ja mitä rakas Thalia tarvitsi uhrikseen. Kesäteatterikansalainen kerää näyttämöltä henkilökohtaisen rekvisiittansa, juomapullonsa kulisseista, halaa tiukasti teatteriperheensä jäseniä ja kiittää kaikesta yhdessä tehdystä sydän täynnä äänetöntä rakkautta valittua yhteisöllisen hulluuden lajia kohtaan. Busseissaan konkarimaiset kesäteatterikatsojat miettivät jo seuraavaa kesää ja sitä, että kyllä täytyy lähteä uudestaan kun oli niin kivaa. Autossaan kotimatkalla kesäteatterilainen hymyilee ja huokaisee syvään kiitollisena ja päättää poiketa kaupan kautta hakemassa jotain herkkua kotona odottaville nenäapinoille. Tai ihan vaan itselle, koska on sen ansainnut. Jes! Ja ensi kesänä uudestaan!