Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Blogit Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Vaalikone Vaalit

Sitten kun minua ei enää ole

Hautausmaat ovat kauniita ja rauhoittavia paikkoja. Vuodenajasta riippumatta hautausmaalla voi kokea tietynlaista tyyneyden tunnetta, mitä on vaikea kokea muualla. Erityisesti jouluna, kun kynttilämeri hohkaa lämpöä ja tunnelmaa kylmyyden keskellä. Mutta voi kuinka kaunista siellä on kesäaikaan. Vihreyden ja kaikenkirjavien kukkien väriloisto, auringon hohde ja yllä leijuva harras tunnelma. Siellä voisi lämpimänä kesäpäivänä viettää tuntikausia. Istuessani nauttimassa tästä tunnelmasta seuraan lintupariskunnan hyväntahtoista hippaleikkiä männynrunkojen ympärillä. Kuuntelen kuinka eräs äiti komentaa hautojen ympäri laukkaavia lapsiaan ja huokaisen helpotuksesta, kun ymmärsin jättää omat maantienkiitäjäni kotiin. Katselen kuinka vanha rouva kiikuttaa itselleen selkeästi liian painavaa kastelukannua ja hoitaa huolella läheisensä hautaa. Ilta-auringon säteet leikittelevät vastaleikatulla nurmella ja saavat isovanhempieni haudalle istutetut samettiruusut loistamaan. Mieleni vie minut ajassa taaksepäin lapsuuteeni ja niihin harvoihin muistoihin, mitä isovanhemmistani on jäänyt. Haikeana usein kuuntelen ystävien kertomuksia siitä, mitä ovat isovanhempiensa kanssa tehneet. Olisipa minullakin ollut mahdollisuus kasvaa mummun kanssa leipoen tai kuunnellen tarinoita menneiltä ajoilta. Olisimmepa voineet käydä eväsretkillä tai pyöräilemässä. Olisinpa voinut soittaa heille, kun omien vanhempien neuvot tuntuivat täysin järjettömiltä. Mutta surullisen vähäisiä ovat ne muistot mitä minulla on – niin pieni olin, kun jouduin heistä luopumaan. Mitähän he ajattelisivat minusta nyt? Mitähän he haluaisivat minun heistä muistavan? Lastensaannin myötä olen alkanut ajattelemaan elämää paljon syvällisemmin kuin ennen. Ikään kuin minulla olisi pakollinen tarve ymmärtää elämän pienimmätkin nyanssit, jotta voin joskus jättää mahdollisimman ison perinnön lapsilleni. Enkä tarkoita mitä tahansa perintöä vaan sydämen, tunteen ja empatian perintöä. Sitä kaikkea, mitä ei rahalla saa. Sitä mitä ei voi nähdä, mutta tuntea sitäkin paremmin. Sitä se mummu ja pappakin olisivat varmaan minulle toivoneet. Uskon, että niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, niin he olisivat toivoneet minulle kaikkea hyvää. Ja halunneet minun myös toivovan aidosti hyvää toisille. Hyvän toivottaminen on iso osa kulttuuriamme. ”Voi hyvin”, ”Hyvää loppukesää”, ”Kaikkea hyvää teille” ovat osa jokapäiväistä kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Mutta olemmeko vain tapakulttuurimme orjallisia suorittajia vai tarkoitammeko sitä todella? Toivommeko aidosti toisillemme kaikkea hyvää? Kiireisiä olemme me arjen ahertajat ja kello kaulassa ravaamme aikataulujamme noudattaen. Ihmissuhteille jäävä aika on surullisen vähäistä ja sekin vähäinen aika kuluu usein ladellen latteuksia, joita tuskin pysähdymme sen paremmin miettimään. Paljon on meillä kaikilla oppimista. Miten olla läsnä. Kuunnella. Antaa edes se pieni hetki täysin. Olla aito. Toivoa toiselle hyvää. Aidosti. Olla toiselle hyvä. Aidosti. Mummun ja papan hautaa katsellessani toivoisin voivani sanoa heille, että tiedän heidän toivoneen minulle hyvää. Äitini on useasti kertonut viimeisimmistä kerroista, kun olimme pappaani katsomassa ennen hänen kuolemaansa. Äiti sanoi hänen maanneen hiljaa ja katselleen minua pitkään. Ikään kuin tietäen, että kauaa hänellä ei enää ole. Viimeisiä hetkiä purkaa jäljellä olevat elon säteet tuleviin polviin, hiljaa toivoa ja rukoilla lapsilleen ja lastenlapsilleen kaikkea hyvää elämään. En voi tietää, mitä hän on oikeasti miettinyt vai onko jaksanut miettiä enää mitään. Mutta siitä olen varma, että hyvää hän meille tahtoi. Aidosti. Hautausmaaretkeni jälkeen esikoiseni kysyi, miksi olin ollut niin kauan. Sanoin, että olin jäänyt istuskelemaan ja miettimään omia isovanhempiani. Poikani ihmetteli, miksi olin surullisen oloinen ja sanoin, että olisin niin toivonut, että he olisivat sinut tavanneet. Että he näkisivät, kuinka paljon hyvää olen saanut. Poikani jatkoi silmät suurina ja kysyi vielä, mitä pienenä olin isovanhempieni kanssa tehnyt. Vastasin, että liian vähän sain tehdä mitään, mutta tiedän heidän halunneen samaa minulle kuin minä sinulle. Sitten kun minua ei enää ole, niin muista, että tahdoin sinulle aina kaikkea hyvää. Aidosti.