Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö

Kertomus siitä, miten tietokoneeni hukkasi työni ja sain käsittämättömän raivokohtauksen – samaan aikaan joku perhe menetti kaiken

Tässä työssä pitää kokoajan olla virittäytymässä erilaisiin tunnelmiin. On vaihdettava lennossa yhdestä toiseen tai kolmanteen ja palattava sitten taas ensimmäiseen. Siinä sivussa olisi myös hyvä koettaa olla edes hieman luova. Joskus se on vain vähän vaikeaa. Ja joskus lähes mahdotonta. Minun lauantaini töissä oli valitettavasti tuo jälkimmäinen, eli lähes mahdoton. Päivä alkoi mukavasti leppoisissa tunnelmissa Nokian Urheiluautoilijoiden rompetorilla. Mikäs siellä kierrellessä, aurinkoisessa säässä hyväntuulisten ihmisten joukossa. Tullessani takaisin toimitukseen tilanne olikin sitten täysin toinen. En voinutkaan alkaa kirjoittaa lupsakkaa hyvän mielen juttua, sillä Taivalkunnassa omakotitalo paloi ilmiliekeissä. Oli pakko vaihtaa lennossa mukavasta aiheesta ikävään. Uutista kirjoittaessani mielessäni pyöri ajatus siitä, miten järkyttävä asia tulipalo on. Mietin miltä tuntuisi, jos oma kotini tuhoutuisi. Kaikki vanhat, ihanat valokuvani ja vanhat, vähemmän ihanat päiväkirjani. Se olisi niin karmeaa, että saattaisin hieman itkeä, melkein kuollakin. Siinä kohtaa en kuitenkaan ehtinyt asiaa sen syvällisemmin pohtia, sillä seuraava keikka odotti. Oli aika virittäytyä henkeviin taidetunnelmiin. Illalla kotona istuin rättiväsyneenä parvekkeella ja murehdin huomista kolumnia. Sen kirjoittamisesta ei näissä tunnelmissa tulisi yhtään mitään. Jostain kumman syystä sain kuitenkin hieman rentouduttuani aivan upean idean. Hain läppärini ja aloin kirjoittaa hurjana sormet sauhuten. Kyseessä oli journalistinen aivomyrsky, toimittaja Matti Kuuselan sanoja lainatakseni. Sitten tuli joku keskeytys. Tuon nimenomaisen keskeytyksen aikana tietokoneeni hukkasi työni. En saanut sitä kaivettua enää mistään. Sain ennennäkemättömän raivokohtauksen. Taannuin lapsen tasolle, itkin ja huusin. Esikoiseni seurasi hämmentyneenä riehumistani. Hän tarjosi järkevää käytännön neuvoa: "Aloita alusta. Justhan sä sitä kirjoitit, et sä ole voinut sitä jo unohtaa." Mutta kyllä minä olin onnistunut unohtamaan sen. En itse asiassa muistanut enää yhtään mitään. Tietoisuuteeni saapuva informaatio ei ollut enää missään tasapainossa minän tavoitteiden kanssa. Luovutin ja menin kokeilemaan, josko muistaisin, miten nukutaan. Sunnuntaina töissä oli pakko alkaa taas rakentaa. Maanantain lehteä ja tätä kolumnia. Ja tällainen tästä nyt sitten tuli.