Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Blogit Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Eurovaalikone

Nokianvirran koulun kirjoituskilpailun satoa: Veden armoilla

Tuuli ulvoi kuin kuoleva susi. Sade piiskasi lauttaa ja salamat lähettivät välähdyksiä siitä kotiin saapuvasta sanomasta, jota kukaan läheinen ei haluaisi kuulla. Repaleiset purjeet liehuivat rajuilman riepotellessa niitä, ja korkeat aallot paiskasivat veneen puisia kylkiä. Lautan lattia tulvi ja kaksi miestä äyskäröivät käsillään hien virratessa, mutta se tuskin erottui naamalla valuvasta sadevedestä, jota tuntui tulevan loputtomasti. Lautta heittelehti merellä niin kuin sen loppua ei kukaan voisi estää. Veneen kapteeniksi nimitetty mies, joka oli kerännyt matkalle lähtijät mukaansa, nimittäin minä, vuoti reidessään olevasta syvästä haavasta runsaasti verta, mutta sekin valui veden mukana lautan bambuista tehdyn lattian päälle, jossa punertava neste heilahteli veneen puolelta toiselle. Vettä heitettiin yli laitojen, mutta samalla sitä tuli veneeseen kirjaimellisesti joka ilmansuunnasta viisinkertaisesti enemmän. Ruokalaatikot kahta pientä lukuun ottamatta olivat kaikki jo heitetty veteen painon vähentämiseksi. Kaikki viisi miestä ajattelivat, että nyt ei enää vain kerta kaikkiaan jaksa, mutta samanaikaisesti he taistelivat hengestään kaikilla voimillaan. He kuitenkin muistivat lupauksensa perheelleen palata kotiin ja toisilleen tehdyn lupauksensa viedä aarre takaisin maihin Billin kunniaksi, joka ei selvinnyt. Eli luovuttaminen ei tulisi kuuloonkaan. Vai tulisiko kuitenkin? Ei, se ei käynyt päinsä. Tiesimme kyllä, etteivät merieläimet tulisi olemaan välittämättä keskellä avomerta ajelehtivasta yksinäisestä bambuveneestä. Mutta kukaan ei myöskään halunnut ajatella asiaa tai myöntää, että kohtalo hain repimänä voisi olla mahdollinen. Kuinka pahalta se tuntuukin, niin siten Billille kävi sekunnin sadasosa sen jälkeen, kun minä tein virheen, tai paremminkin – kun minä en tehnyt mitään. Istuimme Bamboy-veneemme reunalla, (niin me lauttamme nimesimme matkallamme) kun huomasin, että meren syvyyksistä ei tällä kertaa nouse pelkkiä kuplia, tai sitten kyseinen kupla on ennenäkemättömän suuri, heittäydyin taaksepäin selälleni veneen lattialle. Olisin voinut huutaa tai edes pienellä äänellä sanoa “Hai”, mutta en tehnyt niin. En tiedä tähän päivään mennessäkään miksi, ehkä siksi että omaan reaktioonsa ei joskus voi vaikuttaa. Ja olen siitä erittäin pahoillani. Seuraavassa hetkessä Bill oli riuhtaistu veteen revittäväksi. Tummansiniseen meriveteen sekoittui kirkkaanpunainen väri, jota roiskui veneeseenkin. Lamauttava tunne valtasi minut ja minusta tuntuu, etten hievahtanut millimetriäkään, vaikka suurimman näkemäni hain pyrstö paiskasi Bamboyn pohjaa heittäen Liefin lattialle laatikkoa päin. Kukaan ei sanonut mitään seuraavaan kolmeen tuntiin, minä vain istuin samassa kohdassa ja kävin tapahtumaa läpi kerta toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen. Bill, olen pahoillani. Pahoillani siitä, etten sanonut mitään ja siitä, että pyysin sinut matkalleni mukaan. Matkalleni mukaan etsimään aarretta, jonka yksityiskohtien selvittämiseen äitini käytti elämäni - ja minun elämäni. Kun muut lapset istuivat ruokapöydässä rupattelemassa koulupäivänsä tapahtumista, me istuimme äitini kanssa suunnittelemassa matkaa, jonka joskus tulisin toteuttamaan. Tulisin löytämään aarteen, mikä mullistaisi paitsi perheemme elämän, myöskin Iso-Britannian maine nousisi pilviin saavutukseni myötä. Olin nähnyt sieluni silmin äitini ilmeen, kun saavun kotiin se tietty hymy kasvoilla, jonka hän tunnistaisi voitonriemuksi. Niin siinä sitten kävi, istuin Bamboy-veneemme laidalla, kun sen kylki kolahti kivilaituriin – laituriin, jolta olimme kuuden miehen voimin lähteneet paljon puhutulle matkallemme kuukausi ja neljä päivää sitten. Muut neljä miestä, joista matkalla oli tullut minulle hyviä ystäviä, nousivat veneestä ja minä istuin lautan reunalla katsoen syvään, mustaan veteen. Toivoin, että samainen hai tulisi repimään jalkani siksi, että Bill oli kuollut turhaan. Nostin katseeni, suljin silmäni ja hyppäsin veteen. Matkalta ei löytynytkään mitään. Tilhi Salonen 9C Nokian Uutiset julkaisee verkkolehdessään lähipäivinä kaikkien Minna Canthin päivän kirjoituskilpailussa palkittujen tekstit.