Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Nostalgia Kaupallinen yhteistyö

Nokialainen Hiski Lundén tunsi itsensä kuolemattomaksi ja väänsi lisää kaasua, kunnes hetkessä kaikki romuttui: ”Pahinta oli soittaa tyttöystävälle”

Hiski Lundén makasi ojassa. Hänen jalkansa olivat oudosti vinossa, mutta silti hänestä tuntui kuin hän makaisi selällään. Jalat tuntuivat lähtevän leijumaan. Hän arvasi, että oli halvaantunut. Ensimmäiseksi hän ajatteli tyttöystäväänsä. Miten tämä asian ottaisi? Heidänhän piti lähteä kohta Malagaan. Huutaako apua vai ei? Oli kesäkuun 30. päivä 2018, aurinkoinen lauantaiaamupäivä. Nokialainen Hiski Lundén oli lähtenyt neljän kaverinsa kanssa Nokian motocross-radalle ajamaan, kuten monesti ennenkin. Hän ajoi niin lujaa kuin kantti kesti. Vauhti otti nyppylöillä vatsanpohjasta. Nuori mies tunsi olevansa kuolematon. Radan toinen nyppylä meni pitkäksi. Lundén lensi motocross-pyörällään kauas huoltotielle ja paiskautui maahan. Hän lensi niin kauas, että hänen ystävänsä etsivät häntä pitkään, mutta eivät löytäneet. Lundén oli aiemmin kavereidensa kanssa puhunut, että jos vahinko käy, mieluummin sitten niin paha, että elämä sammuu saman tien. Nyt hän makasi maassa ja mietti, huutaako apua vai ei. Ohi ajanut mies löysi hänet. ”Sattui vain vähän” Kesällä kaksi vuotta sitten Hiski Lundén oli vastikään 21 vuotta täyttänyt, ammattikoulun logistiikkalinjan käynyt ja äskettäin armeijasta päässyt nuori mies, joka oli muuttanut yhteen tyttöystävänsä kanssa Tampereelle, ajoi kuorma-autoa ja jakeluautoa ja tienasi hyvin. Hänellä oli paljon kavereita ja hän elätti tavallisia haaveita: perhe, omakotitalo, auto. Pelit ja vehkeet talliin eli crossipyöriä, moottorikelkka, moottoripyörä. Nyt hän makasi halvaantuneena ojassa. Pienituloisessa perheessä varttunut nuorukainen huolehti, miten hän nyt maksaa vuokransa ja lähtee Malagaan. Paikalle tulivat lääkärihelikopteri ja ambulanssi. Lundén kiidätettiin Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. – Pahinta oli soittaa tyttöystävälle, hän sanoo nyt. – Sitä stressasin eniten. Sanoin hänelle, että sattui vain vähän. En uskaltanut sanoa, että olen halvaantunut. Lundén oli klinikalla vain kymmenen viikkoa, vaikka hänelle oli suunniteltu neljän kuukauden hoitojakso. – Olin varmaan supermotivoitunut, hän sanoo. Minä tarvitsen auton ja minä menen heti kouluun, kun pääsen sairaalasta, Hiski Lundén suunnitteli, mutta kertoo Kelan vastanneen autohaaveisiin siihen sävyyn, että ”on kuule paljon ihmisiä, joiden lapsi on halvaantunut”. – Kyllä minäkin olen jonkun lapsi, hän ajatteli pahoilla mielin. Hän ei huolinut psykologista apua, koska koki, ettei tarvinnut sitä. – En minä ollut menettänyt mielenterveyttäni, hän sanoo. – Miten joku toinen ihminen olisi pystynyt helpottamaan oloani tai ottamaan taakkaani pois? Äiti, isä, veljet, tyttöystävä ja tämän perhe kävivät katsomassa häntä sairaalassa. Hän ei halunnut puhua kenellekään. Hän ei itkenyt. – En voinut itkeä, koska kaikki ne itkivät, jotka tulivat minua katsomaan. Tyttöystävä oli vierelläni siellä. Siitä olen kiitollinen. "Ajattelin, ettei tyttöystävän elämän tarvitse pysähtyä” Sairaalasta päästyään Hiski Lundén jätti tyttöystävänsä, koska ajatteli, ettei tämä tule kestämään. – Tein sen hänen puolestaan, koska elämä kanssani olisi ollut hänelle liian raskasta. Pelkäsin ajatella, ettei hän kestä. Ajattelin, ettei hänen elämänsä tarvitse pysähtyä. Hiski Lundén sanoo tavallaan kaipaavansa tyttöä, ja vielä enemmän tämän perhettä. Noina aikoina Hiski Lundén toivoi, että joku olisi sanonut hänelle, että vaikka hän on halvaantunut, onneksi hän ei ole muuttunut mieleltään. Sittemmin hän on saanut sen kuulla. Lundén sanoo, että pyörätuoli vaikuttaa joskus jopa vetävän tyttöjä puoleensa, mutta hän ei ole enää kovin kiinnostunut. – En ole valmis ottamaan toisen ihmisen ongelmia elämääni. Olen sanonut kavereilleni ja heidän tyttöystävilleen, että miksi he riitelevät ihan turhista. Ne ongelmat, joista ihmiset pahoittavat mielensä, eivät ole minulle tärkeitä enää. Enää hän ei myöskään välitä muiden mielipiteistä kuten ennen. – On alkanut tuntua, että pitäisi ajatella vain itseään eikä sitä, jos muut kärsivät. Kun aina jonkun täytyy kärsiä, hän sanoo. Toivottu kuntoutus ei toteutunutkaan Onnettomuuden jälkeen oli epävarmaa, mutta mahdollista, että Hiski Lundén vielä kuntoutuisi kävelemään. Hän kertoo, että häntä ei luokiteltu täysin halvaantuneeksi, sillä hermot toimivat vamman alapuolella. Lundén sanoo fysioterapeuttinsa vieläkin arvioivan, että hänen alaselkänsä lihakset aktivoituvat edelleen. Läheiset ja Lundén elättivät toivoa, että hän vielä kävelisi. Saattaisi auttaa, kun hän pääsisi robottiavusteiseen kuntoutukseen. Sitten selvisi, ettei Kela kustanna sitä hänelle. Sen sijaan Kela tarjosi hänelle kuntoutusta Kemissä, mutta Lundén kieltäytyi siitä. – Miksi minä sinne olisin mennyt? Ne eivät olisi saaneet minua kävelemään, koska niillä ei ollut robottikuntoutusta, hän sanoo. Hän ei tiedä, kävelisikö hän nyt, jos olisi päässyt robottikuntoutukseen, mutta sanoo, että ainakin se olisi kokeiltu. Sen hän tietää, mitä tekisi, jos vielä toipuisi kävelemään. – Ostaisin moottoripyörän. En minä crossia enää ajaisi, mutta kyllä minä keulisin, hän sanoo ja jatkaa: –  Varmaan olisin onnellinen hetken, mutta sitten tulisi uusia ongelmia. Mitä olet menettänyt vammautumisesi vuoksi? Hiski Lundén katsahtaa kysyjään ja sanoo: – Rekkakortin. Enkä enää pysty koollani hallitsemaan tilanteita. Olen 185 senttiä pitkä, ja vaikka kaveriporukkani ei olekaan mitään katutappelijoita, se toi asemaa, kun nousin pöydästä ja olin muita päätä pidempi. Nyt kyhjötän tässä tuolissa. Aallonpohjaan Puhuin viime tammikuussa Hiski Lundénin kanssa puhelimessa mahdollisesta jutunteosta. Oli keskiviikkoiltapäivä ja hän istui kotona, kun muut samanikäiset nuoret miehet olivat opiskelemassa, töissä ja tyttöystäviensä luona elämässä elämäänsä. – Minä tarvitsen auton, että pääsen töihin tai kouluun eikä minun vanhemmillani ole varaa sitä ostaa. Kela ei auta, hän sanoi. –  Jospa joku rikas voisi minua auttaa. Hänen äänensä oli pohjattoman surullinen. Onnettomuuden jälkeen Hiski Lundén vietti paljon aikaa kavereidensa kanssa ulkona, mutta vähitellen se jäi. Hän ei jaksanut katsella muiden alkoholinkäyttöä viikonloppuisin. – En halua itse olla humalassa, koska monet asiat muuttuvat silloin vaikeammiksi. Vähitellen Lundén jäi vain kotiin, nukkui aamulla pitkään, nappasi päivän lääkkeensä ja katsoi televisiota. Kavereita asunnossa tuli ja meni, ihmiset vaihtuivat. Millään ei ollut mitään väliä. – Mitä minä täällä yritän, jos eivät nekään yritä, joilla jalat toimivat, hän ajatteli. Hän kertoo tunteneensa niin vahvaa surua ja vihaa, että sillä olisi maalannut vaikka talon päivässä. Unissaan hän vain itki ja oli surullinen, mutta ei enää kävellyt. Lundén alkoi luovuttaa. Pohjakosketuksesta kohti kirkkaampaa Nyt on toukokuu. Hiski Lundén on unohtanut haastattelutapaamisen ja yrittää nyt hätäisesti siistiä kotiaan vierasta varten. Tuolissa istuen hän kieputtaa näppärästi lattialta patjan rullalle, työntää papereita pöydiltä pinoihin ja keittää kahvit. – Ei pyörätuolista toimiminen kauhean vaikeaa ole. Jos ei pysty tekemään jotain, sitten sitä ei tehdä. En halua elää, jos en pysty pärjäämään yksin, hän sanoo. Elämä on alkanut kirkastua tammikuisesta aallonpohjasta. Lundén haki ja pääsi työkokeiluun nokialaiseen auto- ja kolarikorjaamoon, ja teippaa nyt autoja maalausta varten. Hänen puheensa karkaa tulevaisuuteen: hän aikoo syksyllä opiskelemaan sähkötekniikkaa Tampereen seudun ammattiopistoon Treduun. Opettaja on puhunut jostakin firmasta, johon hän voisi päästä töihin, koska on näppärä käsistään. Yrittäjyyskin vilahtelee mielessä. Hän on helpottunut. – On ollut valoisampaa sen pohjakosketuksen jälkeen. Alkavat nämä työjutut kulkea ja alkaa elämä. Minä sanoin monta kertaa, etten voi olla täällä kotona yksin. Pääni ei kestä sitä. Olen aina tottunut tekemään, minulla on aina ollut pientä projektia. Jos on aina vain kotona, koti ei tunnu miltään, mutta kun on välillä muualla ja sietää vähän vaivaakin, kotona tuntuu hyvältä. Lundén arvelee, että elämän kirkastumiseen johti oivallus siitä, että moni, jolla jalat toimivat, ei silti etene elämässä eikä pidä elämänsä ohjaksia käsissään. – En halua päästää elämääni sille tasolle. Se on ihan uusi ajatus nyt. Viimein oma auto Hiski Lundén on lopultakin saanut itselleen auton, BMW 325:n vuosimallia 2006. Se on hänen silmäteränsä. – Silloin olin onnellinen, kun sain auton. Pystyn sen ansiosta tekemään niin paljon kaikkea. On jotain, josta pitää kiinni. Kela maksoi 12 600 euron hintaisesta autosta vajaat puolet. Loput Lundén yrittää saada maksettua veronpalautuksista kesällä, mutta raha-asiat stressaavat häntä. Eläke ei ole kovin iso. Perintäfirma on lähettänyt sairaalalaskusta karhukirjeen. Hiski Lundén näyttää videolla, miten hän siirtyy autostaan pyörätuoliin: Hänen suhtautumisensa elämään vaihtelee. Välillä hänen on vaikea uskoa, että elämästä voisi tulla hyvää, välillä hän luottaa siihen, kunhan pääsee töihin. Hänen tulevaisuuden haaveensa ovat nyt lähes samat kuin ennen onnettomuutta: oma asunto, hieno auto, joku projektiauto laitettavaksi. – Ei sitä varmaan muuta tarvitse. Ehkä parisuhde, perhe. Pitää varmaan löytää joku yh-mutsi, hän virnistää. Ystävät eivät ole jättäneet Lundénia hänen vammautumisensa jälkeen. – Kaverini vetävät minua joka paikkaan. Joskus he unohtavakin minut tuolini kanssa jonnekin tai lähtevät menemään portaita minua muistamatta. Se juuri on rentoa, että he unohtavat, koska se kertoo, etteivät he ajattele minun vammaani, Lundén sanoo ja hymyilee. Ei kenellekään: ”Rakastan” Nyt Hiski Lundén kertoo, että ei häntä enää niinkään sureta hänen vammansa, vaan se, ettei hän seurustele.  Onnettomuuden jälkeen hän ei ole sanonut kenellekään, että rakastaa. Vammautumista on vaikea hyväksyä. – Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Jos se osoitetaan minulle, hyväksyn halvaantumiseni. Mitä toivoisit, jos saisit toivoa yhden asian? – Mitähän se olisi? Pitää valita tarkkaan, Lundén sanoo ja miettii kauan. – Kai minä sitten toivoisin, että jalat toimisivat. Oikeus yli 16-vuotiaalla, joka saa vammaisetuuslaissa tarkoitettua eläkettä ja jonka toimintakyky on sairauden tai vamman vuoksi heikentynyt vähintään vuoden ajan. Edellytyksenä, että asiakas tarvitsee liikkumisessa, peseytymisessä tai muissa henkilökohtaisissa toiminnoissa vähintään viikoittain apua. Kolme tasoa: perushoitotuki (71,21e/kk), korotettu hoitotuki (155,15 e/kk) ja ylin hoitotuki (328,07e/kk). Vamman laatu ja hoidon tarve määrittelevät tuen tason. Voidaan myöntää enintään 6 kuukautta takautuvasti ja toistaiseksi tai määräaikaisesti. Asiakkaan tulot tai varallisuus eivät vaikuta tuen myöntämiseen tai määrään. Verovapaa etuus. Lähde: Kela