Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Blogit Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Nokianvirran koulun kirjoituskilpailun satoa: Muistintyhjennys

Viiltävä kipu lävistää otsalohkoni. En tahdo lokeroida itseäni terveeksi tai sairaaksi, mutta valehtelisin, jos väittäisin etten tunne kipua. Kuivuutta halkeileva kämmenselkäni vapisee. Tunnen neulanpiston käsivarressani. Neulasta valunut myrkky tuntuu verisuonissa ja saa minut inhoamaan elämää. Sanon ainetta myrkyksi, koska sitä on minun kehooni pistetty vuosikaudet, vaikkakin täysin tuloksetta. Lääkärit kutsuvat sitä lääkkeeksi. En ollut täydellinen edes syntyessäni ja teho-osastolla viettämiäni viikkoja ei kahden käden sormilla pysty laskemaan. Hoitaja päästää minut ulos huoneesta ja jään sairaalan käytävälle katselemaan maailman menoa. Eräs nainen kantaa sylissään itkevää lasta. Pystyn tuntemaan sen tuskan mitä tuo lapsi juuri kokee. Sairaalan valkoiset seinät, valkoinen lattia ja valkoinen katto ovat opettaneet minulle niin paljon, että en usko edes koulussa opetettavan niin paljon, vaikka mistä minä tiedän, kun sellaisessa olen viettänyt vain muutaman kuukauden kerrallaan. En ymmärrä miksi pitäisi tavoitella terveyttä, kun tietää, että se ei ole ikuista. Miksi pitäisi olla onnellinen, kun se ei kuitenkaan kestä. Eniten maailmassa vihaan niitä, jotka pyhittävät koko elämänsä terveysintoilulle ja sitten itkevät, kun tajuavat kuinka rikki he ovat. Koska elämä on tarkoitettu työmaaksi, se ei ole koskaan valmis. Toisille työmaa on pieni, vain pientä pintaremonttia, josta pystyy jopa nauttimaan. Toisille...no, se on työmaa ja aika pirullinen työmaa onkin. Nousen nuhjaantuneelta sohvalta ja olen hetken varma, että jalkani pettävät alta. Pian kuitenkin olen jo ulko-ovella nuuhkimassa kosteaa sadepäivänilmaa. En tahdo kuolla, en tietenkään. Ymmärrän, että tämän elämän päättymisen jälkeen vastassa saattaa olla jotakin vielä pahempaa. Sen verran fiksu kuitenkin olen. Joskus mietin, tahtoisinko olla joku muu, mutta vastaus on aina, en. Tämä on se mitä elämä pystyy minulle tarjoamaan ja siihen minä tyydyn. Kyytini saapuu ja otan askeleen lähemmäs. Auton ovenkahva tuntuu kamalan raskaalta, mutta selviydyn. Selviydyn aina ja selviytymisen jälkeen selviydyn uudestaan. Sain pistoksen 15 minuuttia sitten ja olen jo ehtinyt analysoida tänään sairaalassa vierailevat tai pidemmäksi aikaa jäävät ihmiset, täyttänyt päivittäisen ulkoilmantarpeeni ja miettinyt elämääni läpikotaisin. Se raastaa. Paljon aikaa + vähän sisältöä = minun elämäni. Pidän auton kovaäänisestä käynnistä, koska se häiritsee aivojani. Ylipäätään pidän melusta, silloin ei pysty ajattelemaan ja jos jotain haluaisin tehdä vähemmän niin ajatella. Ajattelun pitäisi olla synti ja laissa kiellettyä minunkaltaisilleni henkilöille. Ajattelemalla oppii, ajattelemalla ymmärtää ja ajattelemalla myös muistaa. Maailma ei pyöri niin, että mielellisesti viisas ihminen olisi aina arvostettu, minä olen viisas, mutta fyysisesti hauras ja rehellisesti sanottuna en pidä ketään ihmistä itselleni tärkeänä ja luulen, ettei kukaan pidä minuakaan. Viiltävä kipu iskee tällä kertaa pallean yläpuolelle suoraan keuhkoihin. Kun saan taas vedettyä happea, olen tuskanhiestä märkä ja silmiini on kohonnut kyyneleet. Minulla on vain itseni ja mieleni, joka vilkuttaa punaista valoa tallennustilan loppumisen merkiksi niin kuin puhelimeni. Olen aivan täynnä ajatuksiani ja aivan täynnä itseäni. Ainoa asia, josta minä unelmoin on dementia. Unohtaisin ajatuksianikin, se olisi ihanaa. Mutta en jaksa odottaa, aivoni huutavat apua nyt. Muistintyhjennys olisi kiva, kolmeen laskiessa kaikki oppimani olisi mennyttä ja saisin aloittaa saman prosessin uudelleen. Yksi...kaksi...kolme...... Siiri Rautanen 7E Nokian Uutiset julkaisee verkkolehdessään lähipäivinä kaikkien Minna Canthin päivän kirjoituskilpailussa palkittujen tekstit.