Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Nostalgia Kaupallinen yhteistyö

Matti Kuusela kierteli Pirkanmaata ja huomasi, että Nokialta puuttuvat nähtävyydet - yhden epäkohdan takia hän olisi valmis muuttamaan muualle

Olen viime aikoina kiertänyt Pirkanmaata polkupyörän selässä hullun lailla: Kangasala, Lempäälä, Orivesi, Pälkäne, Ylöjärvi, Vesilahti – kaikista näistä olen myös laatinut kuvareportaasin Aamulehteen. Lisäksi olen ihan huvikseni pyöräillyt myös Sastamalassa ja jopa Pirkkalassa, joka viimeistään kuulostaa jotenkuten perverssiltä. Joka tapauksessa; koko ajan olen ainakin alitajuisesti verrannut näkemääni ja kuulemaani rakkaaseen kotikuntaani Nokiaan. Mikä meillä on paremmin, mikä huonommin? Mitä meillä on enemmän, mitä vähemmän? Nyt on koittanut väliraportin aika: rehellisesti, yhtään kotiinpäin vetämättä tai omaa pesää likaamatta. Nuijasodan muistomerkki Ensimmäinen havainto on yllättävä, lähes hätkähdyttävä: Nokialla ei ole nähtävyyksiä! Tämän alkaa tajuta vaivihkaa ja varoittamatta kun nousee Haralan näkötorniin Kangasalla, ihastelee rauniokirkkoa Pälkäneellä, käy Purnussa Orivedellä, viipyy Herra Hakkaraisen talossa Vammalassa, vaeltaa Seitsemisessä Ylöjärvellä, liikkuu Luontaiskylpylässä tai Birgitan polulla Lempäälässä. ”Ette tosissanne voi väittää, että veisitte Savolinnasta tulleen sukulaismiehen Pinsiöön katsomaan maataidetta?” Turha väittää vastaan: Nokialla ei ole ainuttakaan nähtävyyttä. Vai ette kai tosissanne väitä, että veisitte Savonlinnasta tulleen sukulaismiehen Pinsiöön katsomaan maataidetta tai Nuijasodan muistomerkille Tokmannin taakse? Mutta ei hätää. Kun tarkemmin ajattelee, nähtävyyksien puuttumisen voi kääntää voitoksi. Nokian ihme Ainakin itse olen huomannut, että pakollinen viralliselle nähtävyydelle vääntäytyminen on raskasta ja aikaa vievää hommaa. Samalla jää näkemättä se, mikä jokaisessa kunnassa on kauneinta ja ihmeellistä: ihmisten elämä. Miten vähemmän nähtävyyksiä, sitä enemmän nähtävää. Otetaan esimerkki ihan vierestä, siis Kankaantakaa: Penttilän puisto kesäisenä iltana tarjoaa enemmän ihmeellistä nähtävää kuin kaikki kirkot ja näkötornit yhteensä. Kymmeniä, jopa satoja lapsia ja nuoria pelaamassa jalkapalloa, heittämässä frisbeetä, skeittaamassa, treenaamassa triathlonia, yksikseen, kavereiden kanssa tai hyvin eri tavoilla ääntä käyttävien valmentajien ohjauksessa. Tätä näytelmää voisin katsella ja kuunnella tuntitolkulla, pysähtyä seuraamaan 7-vuotiaiden tyttöjen jalkapallopeliä, eläytyä maalivahdin rooliin, jännittää hänen puolestaan, elää kiihkeästi ja kaihoisasti. Niin, minä veisin mistä tahansa saapuvan tutun tai vieraan istumaan Penttilän puiston puiseen katsomoon: sieltä avautuu näköala elämään, siis Nokialle. Ja se näköala on kaunis, värikäs, monipuolinen ja ennen muuta täynnä tulevaa, ei mennyttä niin kuin Pyhän Olavin kirkko. Maalien munalukot! Penttilän puisto paljastaa toisaalta myös Nokian noloimman puolen. Kaikkialla muualla Pirkanmaalla urheilukenttien maalit ovat vapaasti käytössä, aina. Ne seisovat viheriöllä, oikein päin, valmiina tarjoamaan paikalle saapuville tytöille tilaisuuden kaikkein hauskimpaan: yksi menee maaliin, muut potkivat palloa sinne, syötöstä, vastapallosta tai paikaltaan. Ja aina silloin tällöin vihreä verkko heilahtaa ihanasti. Vaan ei Penttilän puistossa. Aina kun viralliset harjoitukset päättyvät, maalit kuskataan aidan viereen, käännetään väärinpäin ja pannaan kiinni munalukolla. Aivan sama kuin jos koriskentällä koritelineet käännettäisiin poispäin kentältä, sanottaisiin; harjoitelkaa tytöt ja pojat rannesyöttöjä. Kuka kentälle menisi? Ei kukaan. ”Niin kauan kuin maalit ovat lukossa, on turha odottaa, että Nokialta tulee ainuttakaan jalkapalloilijaa.” Niin kauan kun maalit ovat lukossa, on aivan turha odottaa, että Nokialta tulee ainuttakaan jalkapalloilijaa tai että täällä pelataan kolmossarjaa korkeammalla. Turhaa marmatusta Kaikki tietävät, että viralliset yhteistreenit eivät riitä. Taidot opitaan omalla ajalla isän ja äidin, papan, kavereiden tai ihan vain pallon kanssa. Se käy yksinkin. Tarvittaisiin ainoastaan kunnon lautaseinä, josta pallo aina kimpoaisi takaisin, kuoletus, suora veto, uudestaan ja uudestaan. Kysykää vaikka Litiltä tai Pukilta. Mutta ei. Sehän houkuttelisi lapset kentälle. Ja nurmi kuluisi aivan turhaan, se pitää säästää illaksi ikämiesten peliin. Tiedän, ettei tämä marmatus johda mihinkään. Olen tehnyt sitä ennenkin, tulos on nolla. Tämä penseys lapsipalloilijoita kohtaan on ainoa syy, miksi haluan muuttaa pois Nokialta. Vaikka Mouhijärvelle, menkää sinne pallokentälle; kymmenen maalia aina valmiina. Tai Pälkäneelle, Lempäälään, Kangasalle… Knuutilan rauhaan No hyvä. Maakuntamatkoihini on kuulunut myös yöpyminen paikkakunnalla: Ylöjärvellä asuntohotelli, Kangasalla lepokoti, Lempäälässä luontaiskylpylä, Pälkäneellä motelli, Orivedellä entinen viljasiilo. Kaikki kelpo vaihtoehtoja, mutta Nokialta löytyy aivan yliveto: Knuutilan kartano Siurossa. Sinne veisin niin saksalaisturistin kuin Savonlinnan serkun. Uskomaton vanha hirsirakennus, puut, Kulovesi, laituri, kummitus, täydellisyyttä hipova omatoiminen aamupala – ja avarissa aittahuoneissa kaikki mukavuudet, toisin kuin luontaiskylpylässä tai lepokodissa. Niin, olisiko Knuutilan kartanosta nokialaiseksi nähtävyydeksi? Koski-Baarikin on heti kirkon takana. Kirjailijoiden Nokia Nokian kirjastosta olisi voinut tulla oikea nähtävyys, jos alkuperäinen suunnitelma olisi toteutettu. Nyt ylin kerros jäi rakentamatta ja nähtävyys suli. Vaan kirjaston sisästä sellainen löytyy: kotiseutukokoelma. Nokialla se on Pirkanmaan komein. Miettikää, millaisia kirjailijoita meillä on ollut, yhä on? Pelkästään kaunokirjallisuuden lista on läkähdyttävä: Martti Joenpolvi, Erkki Räikkönen, Elsa Tervo, Hannu Aho, Asko Martinheimo, Marja-Liisa Heino, Johanna Hulkko, Taisto Huuskonen, Marisha Rasi-Koskinen, Jussi Rusko, Maria Syvälä, Tero Tähtinen, Tiina Lehikoinen . Ja kun kirjastossa kerran ollaan, siteerataan J.K.Ihalaista. ”Hän on tullut karhuamaan / Nokian kirjaston myöhästymissakkoja, / ja hänellä on kädessään paperi, / joka lienee lasku. Hämmennyn / suuresti tästä kaikesta. Otan / heiltä vastaan heidän painotuotteensa, tuikkaan ulosoton ja taivaskirjeet / hellaan, laitan puuta perään, ja väännän sätkän. Niin, onneksi olemme Nokian kirjastossa, emmekä Nokian jalkapallokentällä. Sen logiikan mukaan kirjat olisivat lukkojen takana vitriinissä, turvassa ihmisiltä, ainakin lapsilta.”