Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö

Ystävyys ei tunne ikää – Elisabeth saa Pirkon tuntemaan olonsa virkeäksi, Pirkko taas valaa Elisabethiin levollisuutta

Millaisen ihmisen jokainen meistä tarvitsee? Ehkä sellaisen, joka kuuntelee. Sellaisen, joka arvostaa mutta ei arvostele, sitoutuu muttei sido, tukee muttei tunkeile, hyväksyy muttei hylkää, on rehellinen muttei rehentele, nauraa sinun kanssasi muttei sinulle. Sellaisen, jota voi kutsua ystäväksi. Pirkko Varvikko ja Elisabeth Kurki ovat tunteneet toisensa vasta vajaan parin kuukauden ajan, mutta heidän tuttavuutensa on jo ehtinyt syventyä ystävyydeksi. Sen tietää siitä, että toisen kanssa on hyvä olla, ja seuraavaa viikoittaista tapaamista alkaa odottaa melkeinpä jo ennen kuin käsillä oleva on edes ohi. Pirkko sanoo tuntevansa itsensä Elisabethin kanssa vietetyn ajan jälkeen aina tavallista virkeämmäksi ja energisemmäksi, ihan kuin nuoruuden voimaa tarttuisi vähän häneenkin. Mistään ei kivistä eikä kolota, ja äänikin kulkee kirkkaammin. Elisabethille taas Pirkon luona vieraileminen merkitsee rauhaa. Olo on kovin levollinen, kun saa vaan olla ja höpötellä, ja tuoreena nokialaisena hän oppii aina samalla myös jotain paikallishistoriasta ja nokialaisesta elämästä. – Meillä lähti juttu luistamaan jo ensitapaamisella. Kiitos siitä kuuluu ennen kaikkea Josefiinalle, sillä minullakin on joskus ollut samanlainen hermeliini, Elisabeth sanoo silittäen Pirkon sylissä tuhisevaa kania nenänpäästä. Josefiina, luonto ja valokuvat Ystävyksillä on jo suuria suunnitelmia sen varalle, kun talvi alkaa kääntyä keväänkorvalle. Silloin lähdetään ulos, ihaillaan yhdessä ruohonkorsien vankistumista Penttilänpuistossa, nokkosperhosten leikkiä auringonsäteissä ja västäräkkien peseytymispuuhia kuralammikoissa. Ja aikoopa Pirkko näyttää Elisabethille kotitalonsakin, sen isänsä rakentaman, jonka pihassa hän pikkutyttönä ihmetteli kyykäärmeiden kiemurtelua ja omenapuiden puhkeamista kukkaan. – Tuolla penkillä voimme huilata, hän sanoo viittilöiden kohti ikkunaa. Ja jos tuohon ojaan tulee taas rivitolkulla pajunkissoja, Elisabeth voi ehkä auttaa niiden keräämisessä, sillä Pirkko on siellä kerran jo yksinään ”vähän mukkuloinut”. Ei se kaatuminen mitään, mutta kun ei tahdo päästä ylös, hän nauraa ja päästää Josefiinan pomppimaan lattialle. Luonto on Josefiinan lisäksi toinen asia, minkä suhteen Pirkko ja Elisabeth löysivät heti ensitapaamisella yhteisen sävelen. Kolmas on valokuvat. Pirkolla niitä ja niihin liittyviä tarinoita riittää, ja Elisabeth jaksaa katsella, kuunnella ja kysellä aina vain lisää. – Jollei Elisabeth kävisi täällä, Josefiina olisi ainoa juttukaverini. Tai no, toki minä käyn kauppareissuilla ja tyttären luona linja-autolla, ja jos joku istuu viereen, yritän aina vaihtaa muutaman sanan. Vaikka tässä hämäläisiä ollaankin, joskus bussissakin syntyy oikein hienoja keskusteluja, Pirkko nauraa. Pirkko on tottunut olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, ehtihän hän tehdä 26 vuoden ajan vapaaehtoistyötä Nokian seurakunnassa. Niistä 14 vuotta hän työskenteli Kulmakiven kahvilassa, ja jollei hänen polvensa olisi alkanut kipuilla niin kovasti, hän olisi varmasti vieläkin siellä. – Tykkäsin kovasti olla kassalla ja tavata ihmisiä. Mutta en minä sinne ilman ystävän houkuttelua olisi lähtenyt, sen verran arka olen. Monenlaisia, erilaisia ystävyyksiä Elisabeth on siinä mielessä Pirkon vastakohta, että jos hän huomaa haluavansa tehdä jotain, niin hän ottaa myös asiakseen toteuttaa sen, vaikka sitten ihan yksin ja vaikka kuinka jännittäisi. Sillä tavalla hän seurakunnan ystävyystoimintaankin lähti mukaan, ottamalla yhteyttä verkossa osoitteessa vapaaehtoistyö.fi . – Olin Vaasassa asuessani mukana seurakunnan ruokajakelussa, ja kun muutimme mieheni töiden perässä Nokialle, tiesin, että minulla voisi olla täälläkin jotain annettavaa. Ja päivisin minulla on aikaakin, sillä opiskelen Itä-Suomen yliopistossa sosiaalialaa verkko-opintoina. Seurakunnan ystävyystoimintaan voi kuka tahansa ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Vapaaehtoiselle pidetään ensin vapaamuotoinen haastattelu, jonka perusteella seurakunnan diakoniatyöntekijä Merja Heinilä yhdistää ystävyyttä tarjoavat ja ystävää kaipaavat. Yhdessäoloa on monenlaista, sillä joku voi kaivata juttuseuraa, toinen tukea ulkoilussa, kolmas taas apua lukemisessa oman näön heikennyttyä. Nokian seurakunnan ystävyystoiminnassa on tällä hetkellä mukana reilut parisenkymmentä vapaaehtoista. Heinilä kertoo, että seurakunnan työntekijät jalkautuvat ihmisten pariin parhaansa mukaan, mutta koska jokainen ihminen kaipaa ja ansaitsee tulla sekä nähdyksi että kuulluksi, apukäsiäkin tarvitaan. – Elisabethista näki heti, että hänellä on suuri sydän. Usein asiakkaan ja vapaaehtoisen kemiat alkavat toimia heti, joten on hienoa saada olla välittäjän roolissa ja seurata, miten ihmisten välinen tuttavuus muuttuu ystävyydeksi.