Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Nostalgia Kaupallinen yhteistyö

Kun nuoren miehen pään sisällä myrskysi, Jyrki Käkönen tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa – ”Runot ovat aikansa kuvausta, jota ei saa siivota puhtaammaksi”

Sinä elokuun aamuna, kun neuvostotankit vyöryivät Prahaan vuonna 1968, istui muuan 25-vuotias yliopisto-opiskelija junassa matkalla samaan suuntaan. Nuorukainen oli paiskinut jo toista kesää töitä ruotsalaisella kaapelitehtaalla, ja suunnitelmissa oli nipistää tulevaksi lukuvuodeksi varatuista palkkarahoista sen verran, että ”Euroopan hullu vuosi” tulisi nähtyä ja koettua omin aistein. Pariisin kuumat tuulet olivat jo poltelleet ihoa, ja nyt Jyrki Käkönen suunnitteli matkaavansa Tšekkoslovakian ja muutaman muunkin mutkan kautta Varsovaan asti. Tuona aamuna hän pääsi Saksan rajalta Tšekkoslovakian puolelle, mutta siihen matka tyssäsi. Matkustajat marssitettiin ulos junasta, ja muutaman tunnin odottelun jälkeen heidät passitettiin takaisin Saksaan. Käkönen suuntasi Itä-Berliiniin. Yhdessä kaupungin monista kirjakaupoista hänen silmänsä tavoittivat runoilija Rainer Kunzen kirjoittaman, saksan kielelle käännetyn runovihon. Itken maasi vuoksi Merkityksetön myötätuntoni on kansasi puolella Kuinka monta kukkaa tallaavat panssarit ja kuinka monta juurta konepistoolit repivät maasta punaisen terrorin alla Mutta minä tiedän vaikka tulisi kaksikymmentä pimeyden vuotta niin kukat nousevat tuhkasta ja kyynelistä Mikään armeija ei voita vapautta Tämän Kunzelle omistetun runon Käkönen kirjoitti ruutupaperille junan jyskyttäessä kohti Varsovaa. Nuoren miehen mielessä velloi polttava ahdistus ydinsodan mahdollisuudesta, maailman pahuudesta ja ihmisen voimattomuudesta, ja siitä, millaisen ihmisen hän omasta sisimmästään löytäisi. Muutos oli käynnissä, sillä kehno koulumenestys ja viiteen vuoteen venynyt lukiotaival olivat vaihtuneet intohimoksi kansainvälistä politiikkaa ja rauhantutkimusta kohtaan. – Isäni oli toivonut minusta upseeria, ja yliopistoon lähtiessäni olin irrottautunut tuosta valmiiksi kirjoitetusta tulevaisuudesta. Olin etsimässä itseäni uudelleen enkä ollut varma omasta paikastani maailmassa, ja kuvittelin, että koska en varmaankaan eläisi yli kolmikymppiseksi, elämästä olisi nyt otettava kaikki irti. Myöhemmin ymmärsin, että oman tien etsiminen on ikuista, Käkönen muistelee. Tutkimustyöllä voi muuttaa maailmaa Yliopistossa lukuhaluja ei tarvinnut houkutella esiin, sillä Käkönen sai siellä keskittyä juuri siihen, mikä häntä kiinnosti. Hän ajatteli, että tekemällä tutkimustyötä ja esittelemällä niistä saatuja tuloksia hänkin voisi muuttaa maailmaa. Sama optimismi sykkii myös Käkösen 1960-luvun lopulla kirjoittamista runoista, niiden synkästä sävystä huolimatta. 50 vuotta sitten maailmaa ravisteli oman aikansa kulttuuri ja radikalismi, mutta samalla taustalla oli vahva ajatus siitä, että yksittäinenkin ihminen voi omilla teoillaan vaikuttaa ja muuttaa maailmaa paremmaksi. Niin on käynytkin, Käkönen sanoo, vaikkei ihmiskunnan ongelmia olekaan saatu kuriin. Sotia käydään edelleen, ja ympäristö ja turvallisuus ovat nousseet erittäin näkyviksi huoliksi. Joku voisi sanoa, että mikään ei ole muuttunut, mutta silloin vika on Käkösen mukaan tavassa, jolla ajattelemme maailmaa. Muutos ei välttämättä aina näy hyvän lisääntymisenä, vaan siinä, miten huonosti asiat voisivatkaan olla, jollei mikään olisi muuttunut. – Olen pohtinut sitäkin, onko meillä varsinaisesti historiaa ja tulevaisuutta. Vai onko meillä vain tämä yksi hetki, jossa historia on jo paikalla, ja tulevaisuutta rakennetaan tässä hetkessä tehdyillä päätöksillä? Päätösten tekeminen vaatii rohkeutta, ja sen suhteen Käkönen tunnustaa olevansa pessimisti. Jos politiikan päättäjät sivuuttavat tutkimustulokset ja keskittyvät vain omaan pärjäämiseensä ja seuraavien vaalien voittamiseen, on tulevaisuuden rakentaminen heikoissa kantimissa. – Esimerkiksi turvallisuuskysymystä yritetään ratkoa syytämällä sinne rahaa, mutta koskaan ei kysytä, ovatko satsaukset tuoneet oikeaa turvallisuutta. Ilmastokysymyksenkin suhteen tiedämme melko tarkkaan, mitä on tapahtumassa, mutta suuria päätöksiä asian ratkaisemiseksi ei uskalleta tehdä. Ne päätökset johtaisivat todennäköisesti yritysten kaatumisiin ja työpaikkojen menetyksiin, ja jollei tilalle ole tarjota mitään, niin eihän sellaista kukaan halua vastuulleen. Poika Prahan junasta Tämä on professorin puhetta, ja kaikesta näkee, että Käkönen on tottunut perustelemaan näkemyksiään politiikasta ja yhteiskunnasta. Mutta kun puhutaan hänen uunituoreesta runokokoelmastaan, esiin astuu se poika, joka istui elokuisena aamuna junassa matkalla kohti Prahaa. Se on ymmärrettävää, sillä vaikka professorin työhön kuuluu esillä oleminen, kuulijat ruotivat tutkimukseen perustuvia näkemyksiä. Tällä kertaa ruodittavana on ihminen, sisuksineen päivineen. Käkönen kertoo, että osa runoista on syntynyt luennoilla, osassa taas kuuluu pikkutunneille venyneiden iltojen ja öiden tunnelmat hänen harhailtuaan kotiin hiljaisia katuja pitkin. Muutaman tekstin olisi voinut jättää julkaisemattakin, mutta hän halusi olla rehellinen. Runot ovat kuitenkin aikansa kuvausta, jota ei saa siivota puhtaammaksi. – Olen miettinyt jo pitempään, kehtaisinko julkaista mitään ylipäätään. Selaillessani ruutupapereitani tuli kuitenkin aina välillä sellainen tunne, että tähän tekstiin voisi joku vaikka samaistua ja huomata, ettei ahdistuneisuus ole maailmanloppu. Mutta on tässä muutakin. Koska en aio milloinkaan kirjoittaa muistelmiani, tämä on nyt se teos, jossa menneisyyteni on läsnä. Syntynyt 23.1.1943. Asuu vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Siurossa, lisäksi hänellä on kaksi aikuista lasta kahdesta aiemmasta avioliitostaan. Emeritusprofessori, työskennellyt muun muassa Jean Monnet -professorina Tampereen yliopistossa sekä kansainvälisten suhteiden ja Eurooppa-opintojen professorina Tallinnan yliopistossa. Väitellyt valtiotieteen tohtoriksi Turun yliopistosta vuonna 1985 aiheenaan ”Luonnonvarapolitiikka ja konfliktit muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä: tutkimus imperialismista ja Afrikan konflikteista 1970-luvulla”. Työskenteli Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen johtajana vuosina 1988–1998. Oli vuosina 2017–2020 mukana Koneen Säätiön rahoittamassa Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa Kirjoittanut useita kansainväliseen politiikkaan liittyviä tutkimuksia ja julkaisuja. Runokirja Paikkani maailmassa (Palladium Kirjat 2020) on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa. Lukee runojaan Siuron Koski-Baarilla sunnuntaina 29. maaliskuuta kello 18.