Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Nostalgia Kaupallinen yhteistyö

”Mitä tahansa eteeni tuleekaan, niin antaa tulla vain” – Kolmella mantereella asunut komiikkaa rakastava psykologi ja toimittaja ottaa kokemuksistaan kaiken irti

Jokaisella kokemallamme hetkellä on oma roolinsa siinä, millaisia ihmisiä me tällä hetkellä olemme. Vaikka jokaista kokemusta on mahdoton määritellä omaksi, itsenäiseksi rakennuspalikakseen, ne ovat sulautuneet meihin sellaisina kokonaisuuksina, jotka ovat jäljitettävissä tiettyyn ajanjaksoon elämässämme. Kun pyydän Katariina Laurilaa kuvailemaan sitä, millainen ihminen hän oli lähtiessään kolmekymppisenä maailmalle, hän vastaa näillä sanoilla. Erilainen ”Afrikkaan töihin lähteminen oli minulle unelmien täyttymys, ja kun sain työpaikan Ulkoministeriön kehitysyhteistyöprojektissa, olin jo kuukauden päästä Tansaniassa. Kokemus muutti minua niin totaalisesti ihmisenä, ettei siitä ole paluuta. Afrikkalaistuin aikakäsitykseltäni nopeasti, ja parasta, mitä olen saanut sieltä, on kyky elää hetkessä. Siellä ei vellota menneisyydessä, joten masentuneisuutta on todella vähän, eikä siellä oikein pystytä suunnittelemaan tulevaakaan, joten ihmiset elävät vahvasti juuri sitä käsillä olevaa hetkeä. Olen oppinut olemaan suunnittelematta elämääni liikaa, koska se ei kuitenkaan mene juuri niin, kuin olen suunnitellut. Toisaalta olen myös vahvempi, ja ajattelen, että mitä tahansa eteeni tuleekaan, niin antaa tulla vain. Afrikassa eletään jatkuvasti suurten kriisien, kuten köyhyyden ja sairauksien keskellä, ja kuolema on siellä valitettavan arkipäiväistä. En osaa enää pelätä kuolemaa, koska se oli siellä niin läsnä joka päivä. Monet afrikkalaiset läheiseni, ystäväni ja työkaverini menehtyivät erinäisiin sairauksiin, kuten HIV:iin tai malariaan. Länsimaisessa kulttuurissa ei eletä niin paljon hetkessä, joten täällä on mahdotonta elää täysin ilman suunnitelmallisuutta. Omaa asennoitumistaan ja mielen joustavuutta voi kuitenkin harjoitella. Unelmointi on todella tärkeää, mutta unelmiin on hyvä opetalla suhtautumaan siinä mielessä kevyesti, ettei toteutumattomista unelmista aiheutuisi kärsimystä ja ahdistusta.” Tavoitteellinen ”Afrikassa työni oli sitä, että jaoin omaa tietoani muille, koulutin ja opetin ihmisiä. Minulle tuli valtava tarve kehittää itseäni ja tehdä taas taidetta. Halusin räjäyttää tajuntani, kasvaa ihmisenä ja ylittää omat rajani, ja mikä olisikaan siihen parempi paikka kuin Yhdysvallat? Halusin palata tekemään teatteria ja opiskelemaan komediaa, joten muutin Los Angelesiin. Amerikassa huomasin, että siellä eletään vahvasti tulevaisuudessa ja mietitään, mitä tavoitteita halutaan saavuttaa minkäkin ajan päästä. Tavoitteellisuus tuottaa paljon suorittamista ja se taas ahdistuneisuutta, mutta siinä on myös hyvät puolensa. Tein monenlaisia töitä, kiertelin muun muassa improvisaatioryhmän kanssa esiintymässä komediaklubeilla, mutta muutaman vuoden kuluttua aloin pohtia, että pitäisikö opiskella jotain ihan uutta. Olin jo lukioaikana ollut kiinnostunut psykologiasta ja olen aina ahminut siihen liittyvää kirjallisuutta, joten se tuntui ainoalta luontevalta vaihtoehdolta. Päädyin opiskelemaan kliinistä psykologiaa Pepperdinen yliopistoon. Muistan edelleen kuin eilisen päivän sen ensimmäisen luennon, joka käsitteli psykologian teoriaa, ja minulle tuli sellainen fiilis, että apua, mitä ihmettä olen tekemässä. Soitin jo opinto-ohjaajalle, että olen tehnyt hirveän virheen. Hän oli aivan ihana nainen ja sai minut suostuteltua menemään vielä seuraavalle luennolle. Se oli ryhmäterapiaa, ja professorina oli todella ammattitaitoinen, mutta sähäkkä nainen 12-senttisissä koroissa ja leopardikuvioisessa takissa. Hän oli niin vaikuttava, että innostuin ja tajusin, että tässä ammatissa voi olla vähän räväkämpikin persoona. Yhdysvalloissa opiskelujärjestelmä on erilainen kuin Suomessa, ja vaikka valmistuin maisteriksi kolmessa vuodessa, sen jälkeen edessä oli vielä psykoterapian opinnot. Seitsemän vuotta opiskeltuani olin viimein siinä pisteessä, että sain ammatilleni Valviran vaatiman, paikallisen viranomaisen laillistamisen, ja voisin joskus työskennellä myös Suomessa. Myös työpaikan saaminen on Yhdysvalloissa ihan oma juttunsa. Kilpailua on niin paljon, että ihmiset venyvät ihan käsittämättömiin suorituksiin, ja ovat todella luovia. Olen huomannut, että Suomessa tämä meidän hieno sosiaaliturvamme saattaa tietyllä tavalla passivoida ihmisiä. Amerikassa ei ole samanlaista yhteiskunnan tukea, joten on pakkokin yrittää enemmän. Muistan, kuinka kerran työnsin koirat autoon ja lähdin ajamaan kaatosateessa kolmen tunnin matkan päähän työhaastatteluun. Vaihdoin vaatteetkin jossain syrjäisessä aamiaispaikassa, kampasin märkää tukkaa ja yritin valmistautua haastatteluun. Ja sain sen työn. Olen erikoistunut perhe- ja pariterapiaan ja minulla on vahva kokemus sekä nuorisopsykiatriasta että nuorten ja aikuisten päihdekuntoutuksesta. Työskentelin useita vuosia Yhdysvaltain suurimmassa nuorten päihdekuntoutuslaitoksessa, jossa olin päivittäin äärimmäisen vaikeiden tilanteiden äärellä nuorisovankila- ja jengitaustaisten monidiagnoosipotilaiden potilaiden kanssa.” Kannustava ”Muutin takaisin Suomeen kolme vuotta sitten. Asuin niin pitkään muualla, että sopeutuminen oli aluksi vaikeaa, ja omat haasteensa toi sekin, etten ole aiemmin työskennellyt täällä terveysalalla. Byrokratian jäykkyys on välillä suorastaan hämmästyttävää. Jos Afrikassa eletään hetkessä ja Amerikassa tulevassa, niin mielestäni Suomessa vatvotaan enemmän menneitä ja se näkyy masennuksena. Toinen täällä selvästi näkyvä mielenterveyden kulma on uupumus, joka varmaankin kumpuaa ankarasta työmoraalista ja kriittisyydestä itseään kohtaan. Olin aluksi järkyttynyt suomalaisille tyypillisestä negatiivisesta ajattelutavasta, koska olin niin pitkään ollut positiivisten amerikkalaisten ympäröimänä, ja koin sen jopa ahdistavana. Olen havainnut, että asioista valitetaan helposti sen sijaan, että mietittäisiin, miten niitä voisi muuttaa. Suomalaisissa nuorissa minussa herättää huolta se, että keskittyvät usein epäonnistumisiin. Olen työskennellyt Suomessa todella sairastuneissa työilmapiireissä, ja iloitsen siitä, että Nokian perhekeskuksessa on erittäin hyvä työilmapiiri ja että saan tehdä siellä töitä. Mielestäni negatiivisuus on sisällä kasvatuksessamme ja kulttuurissamme. Kasvatuksessa helposti torpataan, lannistetaan ja latistetaan liikaa, kun taas esimerkiksi amerikkalaiset ylistävät, kehuvat ja valmentavat. Kritisointi ei auta lapsia, nuoria eikä aikuisia, eikä tuota hyvää oloa kenellekään. Ehkä me tarvitsisimme enemmän sitä amerikkalaista ”we can do it” -asennetta kohottamaan itsetuntoa ja lisäämään positiivista ajattelua. Mitä enemmän harjoitamme ajatteluamme hyvien asioiden huomaamiseen, sitä enemmän ajatuksemme suuntautuvat automaattisestikin hyvää kohti. Toinen asia, mikä auttaa mielialaan positiivisesti, on joidenkin asioiden ja tilanteiden hyväksyminen sellaisina, kuin ne ovat. Sellaisten asioiden, joita emme voi muuttaa. Esimerkiksi nyt, kun elämme poikkeusaikaa, sitä vastaan taisteleminen ja mä en kestä tätä -ajattelu aiheuttaa vain lisää kärsimystä. Ennemmin voisimme miettiä, miten voisimme tehdä tästä parhaan mahdollisen kokemuksen. Nythän meillä on mahdollisuus viettää aikaa perheen ja itsemme kanssa. Mitä jos istahtaisimme alas ja kysyisimme itseltämme, että mitä minulle kuuluu ja kuulostelisimme, mitä voisimme kenties muuttaa sellaiseksi, että meillä olisi parempi olla.”