Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö

Ajatuksia yksinäisyydestä – ”TV:tä iltaisin katsoessani havahdun joskus siihen, että kommentoin jotain toiselle, ikään kuin hän istuisi siinä vieressäni”

Elämä muuttuu, eikä välttämättä aina parempaan suuntaan. Maailmanlaajuinen koronavirusepidemia muutti elämän suunnan miljoonien ihmisten osalta, niin myös minun ja perheeni kohdalla. Oikeastaan muutos meidän osaltamme alkoi jo aikaisemmin, kun 55 vuoden tasapainoisen ja onnellisen elämän jälkeen surullisen kuuluisa Alzheimerin tauti otti vaimoni Marja-Leenan otteeseensa, edeten niin kovalla voimalla, että edessä oli muutto hoitokotiin ja omalla kohdallani alkoi valmistautuminen ja asennoituminen yksinäiseen arkeen. Kohtuullisen hyvin siihen muutokseen pystyin sopeutumaan, kun sain päivittäin käydä katsomassa elämäni rakkainta ihmistä ja mahdollisuuksien mukaan häntä vähän autella siellä ja olla hänen elämässään läsnä. Kaikki muuttui kuitenkin tämän koronaviruksen myötä. Hoitokodin ovet sulkeutuivat tartuntavaaran vuoksi, minkä toimenpiteen ymmärsin, tai ainakin yritin ymmärtää mahdollisimman hyvin. Kun samaan aikaan jouduin muiden 70+ ihmisten kanssa kotikaranteeniin, totesin melko pian henkisen kestokykyni olevan kovalla koetuksella. Myös fyysinen kunto alkoi rapistua erilaisten sairauksien myötä. Päivittäisestä ulkoilusta huolimatta huomasin, että kodin seinät alkoivat ahdistaa ja yksinäisyys alkoi jopa pelottaa. Luulen, että tässä tilanteessa juuri se yksinäisyys on se tekijä, joka asettaa henkisen kestävyyden todella kovalle rasitukselle. Kun on elämänsä ajan aamupuuronsa syönyt toisen kanssa, niin tilanne on todella outo, kun oletkin siinä yksin. Myös se, ettei voi puhua toisen ihmisen kanssa, koettelee kestävyyttä rajusti. Omalta kohdaltani olen huomannut, että olen alkanut harrastamaan yksinpuhelua. Myös TV:tä iltaisin katsoessani, havahdun joskus siihen, että kommentoin jotain tilannetta toiselle, ikään kuin hän istuisi siinä vieressäni. Onko se sitten hyvä vai huono asia, sitä en tiedä. Kuitenkin sanoisin, että ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Onneksi lapsemme asuvat tässä samalla kylällä. He ovat hoitaneet minun asiani todella hyvin kauppa- ja apteekkiasioita myöten ja tuoneet lapsenlapsia pihamaalle, jossa turvavälit muistaen olen saanut heitä tavata. Myös muutamat todelliset kaverit ovat asettuneet arvoon arvaamattomaan puhelinsoittojensa myötä. Tiedän, että koko loppuelämäni ajan joudun elämään tämän yksinäisyyden kanssa. Uskon kuitenkin tulevaisuuteen. Ajatuksissani siintää aika, kun tämä koronahelvetti on ohi ja voin tavata muita ihmisiä normaalisti, ja ottaa niitä lapsenlapsia yökylään yksinäisyyttäni keventämään. Tulevaisuudenuskoani lisää myös se, että yksi elämäni onnellisimpia hetkiä oli, kun hoitokodin ovet yhdeksän viikon kiinniolon jälkeen avautuivat. Sain tavata Marja-Leenan siinä pihamaalla ja hänen katseestaan näin, että hän tunsi minut ja pystyi puhumaan kansani muutamia sanoja. Nokian Uutiset pyysi toukokuussa ikäihmisiltä kirjoituksia yksinäisyydestä korona-aikana. Tämä teksti on kirjoitettu 20.5.2020.