Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Blogit Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

On myös vaiettuja sotamuistoja – muonamies ei omistaan kertonut eikä ruumiskuski

Lauantaina vietettiin kansallista veteraanipäivää. Veteraaneja meillä on jäljellä enää koko maassa noin 10 000 ja Nokiallakin vain kolmisenkymmentä. Nuorimmat heistä ovat 1926 syntyneitä, eli reilusti yli 90-vuotiaita tervaskantoja. Yksi noista tervaskannoista oli oma pappani, joka joutui viettämään rintamalla lähes koko sota-ajan. Ainoastaan sotasairaalassa keuhkotaudin vuoksi vietetty aika oli sieltä pois. Vuonna 1909 syntynyt pappani ei ollut juro mies, mutta sanaakaan hän ei koskaan kokemuksistaan minulle kertonut. Sen sijaan hän jaksoi kädestä pitäen rauhallisesti opettaa, kuinka tuohesta ja kepin pätkästä tehtiin hetkessä lippo, jolla saattoi juoda raikasta lähdevettä. Hän opetti minulle myös, kuinka tehtiin tuohirasia mustikoille. Neliönmallisen tuohenkappaleen kulmat nostetaan ylös ja kiinnitetään ohuella tuohisen kulmat lävistävällä tikulla. Karjalaispappani vei minua myös sieneen. Vieläkin käyn syksyisin poimimassa suolasieniksi "papansieniä". Vasta myöhemmin opin, että papan sienillä oli myös toinen nimi: karvarousku. Pappani myös rakensi avomaankurkkujen suojaksi kolmionmalliset muovikatteet. Samantapaiset ovat minulla nykyään. Hän myös neuvoi, ettei kurkkuja koskaan kastella kylmällä kaivovedellä. Vesi pitää nostaa lämpiämään auringonpaisteeseen muutamaksi tunniksi. Näin toimin myös minä. Pappani kuoli kaksikymmentä vuotta sitten ennättämättä kertoa minulle sotamuistojaan. Ennen kuolemaansa hän oli vanhainkodin jumppahetkessä noussut huutamaan, että viekää minut pois täältä. Tamburiinin kumea ääni oli ilmeisesti tuonut vanhan miehen mieleen liikaa muistoja. Papan sotavuosista tiedän oikeastaan vain sen, että hän oli muonamiehenä. Mutta mitä siihen työhön kuului ja missä sitä tehtiin, on jäänyt arvoitukseksi. Myös toinen, hieman kaukaisempi sukulaisveteraani, vaikeni täysin sotavuosistaan. Hänen tehtävänään oli ollut lastata ja tuoda kaatuneita kuorma-autolla pois rintamalta. Viiden vuoden ajan hän ajoi autollaan hiljaisten kyydittävien kanssa. Tämä mies ei koskaan perustanut perhettä. Yksi kerrallaan vuodet nakersivat hänen mielenterveyttään. Hän ei sananmukaisesti tainnut olla niitä sankareita, jotka olisivat halunneetkaan tarinoita jakaa. Mietinpähän vain, olisimmeko lopulta niitä halunneet edes kuulla. "Tamburiinin kumea ääni oli tuonut vanhan miehen mieleen liikaa muistoja."