Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Emme me kaikki ole sankareita

Ranskalainen Gustave Le Bon oli sosiaalipsykologi, jolla oli teorioita kansallisista piirteistä, rodullisesta ylivertaisuudesta, ihmisten laumakäyttäytymisestä ja joukkopsykologiasta. Hänen kuuluisan teoksensa otsikko "Joukkosielu" on mielenkiintoinen termi, jos sen yksilöittää maailmanmestaruuskisoja silmämunat verestäen tuijottavaan jääkiekkokatsojaan. Kyllä. Kuulun lajiin intohimoisiin seuraajiin, mutta tälläkin kertaa huuma, joka ajoittain päässäni humisi, päättyi loppuottelun viimeiseen vihellykseen. Kansallislaulu ja amen. Se oli siinä, vaikka turnaus hyvän mielen jättikin ja oli maatamme edustaneelta yhtenäiseltä joukkuesielulta kansallinen uroteko. Silti - kaikenlaista henkilöpalvontaa vieroksuvana sivustakatsojana - olin jälleen kerran äimistynyt kansakunnan palavasta halusta löytää uusi messias näistä alun alkaen päähänpotkituista äijäurheilijoista. Ja löytyihän se mörkö, kun sitä osasi oikean sängyn alta hakea. Mutta on tässä sankaruuden etsimisessä jotain hyvääkin. Kuten se, että tällä kertaa sankareita siivilöitiin tavallisista pelaajista, joiden lähimenneisyyteen kuuluu kiekkoilua muun muassa Mestiksessä ja Suomi-sarjassa. Ei siis pelkästään miljonäärien NHL:ssä, jonka pelaajat ovat hekin ihan tavallisia kuolevaisia sillä erotuksella, että he nauravat joka kerta koko matkan pankkiin, kun käyvät ihan vain huvin vuoksi tarkastamassa saldonsa. Pitäisikö heidän sen lisäksi olla vielä maailmanmestareitakin? Kaiken lisäksi useimmat näistä änäriukoista ovat saaneet jo varhain takertua sankarin viitan liepeeseen otteella, johon monella pienellä lahjakkaalla pyryläisellä ei ole koskaan ollut voimavaroja. Tai ehkä voimaa, muttei varoja. Sama kaava nousee esiin aina myös koulujen päättyessä. Armasta aikaa veisataan tasapuolisesti kaikille, mutta vain parhaat palkitaan. Yleensä ne, joilla on jo muutenkin kaikkea. Mistä tämä kertoo? Palkitsijoiden mielikuvituksen puutteestako? Haluttomuudesta muistaa myös häntä, joka tarvitsisi kesätyöpaikan kipeästi, vaikka koulun mittareiden mukaan on lahjoiltaan vain keskinkertainen. Silti ihmisenä suuri. Vai tarkoittaako tämä sitä, että vain paras on kyllin hyvä? Tällä kilpailuasetelmalla on tarkoituksensa. Se koulii ihmisestä individualistin, joka on itse itsensä paras kaveri ja elämänsä suurin rakkaus. Päivänsankari ja yönsankari. Eli se oikea mörkö. "Armasta aikaa veisataan tasapuolisesti kaikille, mutta vain parhaat palkitaan. "