Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Nostalgia Kaupallinen yhteistyö

Largo on aina valmis viemään sinne, minne nokka näyttää – Eetu Poutalalle ja Topias Laaksamolle vanhoissa Ladoissa on jotain, mitä ei voi sanoin selittää

Jo siitä ensimmäisestä jäi koukkuun. Se oli punainen vuosimallin 1986 Lada, ”mätä kasa”, jonka Eetu Poutalan kaveri pudotti hallin pihaan. Kaupat oli hierottu neljästä sadasta eurosta, vaikka idän ihmeestä ei ollut jäljellä juuri muuta kuin kori ja moottori. Ainahan niissä on jotain pientä laittoa, Poutala toteaa, tässä oli tosin vähän enemmän. Mutta ei turhia nippeleitä eikä nappeleita, vaan ehtaa mekaniikkaa, josta pääasiassa kaksipyöräisten kanssa aiemmin touhunnutkin pääsi jyvälle. – Kavereilta sai neuvoja, ja kun viimein sain omin käsin laitetun, ikioman Ladan ajokuntoon ja käänsin nokan kohti katsastuskonttoria, se tunne oli ihan uskomattoman hieno, Poutala hymyilee reilun vuoden takaiselle muistolle. No, eihän se tietenkään katsastuksesta läpi mennyt, vaan sammui konttorin pihaan. Poutala työnsi sen katsastuksen läpi (ei hän ollut tiennyt, että niinkin voi tehdä), ja hylkäysleima paperinkulmassa poltellen takaisin hallille. Pientä laittoa, jälleen kerran, ja seuraavalla yrityksellä kirkkaasti läpi. Silloin oli voittajafiilis. ”Ulkonäkö pettää, sillä käyntiinhän se hyrähtää kuin parempikin peto.” Topias Laaksamo laskee kätensä ”nappisilmänsä” konepellille ja vannoo, ettei luovu siitä enää milloinkaan. Hän meni myymään sen jo kerran, mutta muutaman mutkan ja onnekkaan sattuman kautta auto päätyi hänelle takaisin. Enää ei uskalla ottaa riskiä. Kansankielessä Ladat on jaettu etuvalojen perusteella kolmeen luokkaan, eivätkä kanttilamppuiset tai tuplalamppuiset vedä Laaksamon mielestä vertoja nappisilmälle. Etenkään nyt, kun tämän 86-vuosimallin 2101:n ajovalojen yläpuolelle kiinnitetyt suojat saavat sen näyttämään sopivan uneliaalta. Mutta ulkonäkö pettää, sillä käyntiinhän se hyrähtää kuin parempikin peto. Etenkin talvella, kesähelteillä käynti on vähän kitsaampaa. Eikä moottoritiellä sadankahdenkympin nopeus ole juttu eikä mitään, paitsi ehkä kuljettajalle. Siinä vauhdissa koppa alkaa jo sen verran täristää, että kuskin ei parane heittäytyä haaveilemaan auringonlaskuun ajamisesta. – Se on parasta. Ladoissa on poikkeuksellinen ajotuntuma, jonka ymmärtää vasta, kun istuu ratin taakse. Näillä pitää opetella ajamaan ja ohjaamaan kaasulla liukkailla keleillä, koska ne ovat takavetoisia eikä niissä ole mitään ohjaus- tai jarrutehostimia, saati muita hienouksia. Ladan ristiriitaisuus kiehtoo Eikä sekään hassumpaa ole, että Lada saa kyseenalaisesta maineestaan huolimatta ihmiset yleensä morjestelemaan ja hymyilemään. Aika usein joku vanhempi herramies saattaa myös tulla hämmästelemään, että jumalauta, onko noita vielä olemassa. Niin, Lada-harrastajia on tänä päivänä oikeastaan kahta eri laatua. On sitä vanhempaa väkeä, jolle Lada on ollut vuosikymmeniä sitten, kaukaisilla 1970- ja 1980-luvuilla, se ainoa oikea. Uskollinen ja edullinen, ja Siperian koviin olosuhteisiin suunniteltuna myös erittäin kestävä työjuhta. ”Kun mulla oli vuoden 1976 farkkurotta, pari kertaa kysyttiin, että miten sä uskallat ja kehtaat tolla ajaa.” Sitten on sitä nuorempaa polvea, jolle Ladat henkivät samanlaista autokulttuurin historiaa kuin viisikymmentäluvun amerinkanraudat meille 1980-luvun lapsille. Ne ovat tulleet tutuiksi vilahdellessaan vanhoissa telkkariohjelmissa, lehtien kansissa tai kenties mummun ja papan puheissa. – Mua kiehtoo se ristiriitaisuus, kun toisaalta Ladat herättää jonkinlaista neuvostovihaa, mutta sitten ne ovat kuitenkin olleet suomalaisille niin tärkeitä. Kun mulla oli vuoden 1976 farkkurotta, pari kertaa kysyttiin, että miten sä uskallat ja kehtaat tolla ajaa, Poutala tuhahtaa. Paremmin sillä uskalsi ja kehtasi kuin jollain upouudella välineellä, joka ei ole autoa nähnytkään, hän jatkaa, ja ajoihan hän kerran sillä Kotkaan asti. Bensaletku nyt toki katkesi kesken kaiken, mutta sehän sitten vain korjattiin ja matka jatkui. Ladahan on siitä kätevä vehje, että jos se sattuu joskus tienpäälle jättämään, vian korjaamiseen yleensä riittää, että mukana on teippiä ja rautalankaa. Auton tekniikka on sen verran yksinkertainen, ettei siinä tarvita avaruustekniikkaa tai virhekoodinlukijoita. Ladailija ei ole koskaan yksin Mutta jos jostain on Lada-harrastuksessa hyötyä, niin ehdottomasti samanhenkisistä kavereista. Poutala ja Laaksamo toteavat yhteen ääneen, että ladailija ei jää koskaan yksin. Vähän samalla tavalla kuin Ladan osat, myös harrastajat sopivat yhteen mallista riippumatta. Kuten nyt vaikka Laaksamon vuoden 1986 komistus ja Poutalan nuorikko, ”vasta” vuonna 1990 rekisteröity Lada 2106. Siinä on kaikki tarvittava, kuten 1,3-litrainen kone, neljä vaihdetta, kuutisenkymmentä hevosvoimaa ja takana riittävästi kilometrejä (joita on muuten näissä menopeleissä turha tuijotella, koska matkamittari pyörähtää aina juuri ennen sataa tuhatta takaisin nollaan). ”Largo on aina valmis viemään sinne, minne nokka näyttää.” Toki lisävarusteitakin löytyy. Takakonttiin viritetty, isältä saatu 1990-luvun subbari tarvitaan aitoon ysäripoppirynkytykseen, ja makuupussit ovat tietenkin mukana, koska ”largo” on aina valmis viemään sinne, minne nokka näyttää. – Vaikka tähän touhuun kuuluu se, että auto laitetaan kuntoon ja eteenpäin ja sitten hommataan uusi, en ole varma, haluanko koskaan myydä tätä. Mutta jos myyn, niin vahingosta viisastuneena en hanki tilalle ainakaan Mossea. Ei tietenkään, koska eihän Poutalalla hetken aikaa ajossa ollut Moskvitsh Elite ollut ollenkaan sama asia. Lada sen olla pitää, koska se on juuri sellainen, mitä se venäjän kielellä tarkoittaakin. Rakastettu.