Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Millainen olisinkaan, jollen olisi voinut kiipeillä O’Malleyn tassunjäljissä Pariisin katoilla tai seikkailla Miona Kaukaisuuden Maassa?

Tässä ote päiväkirjastani sieltä kaukaiselta 1980-luvulta. Se menee kutakuinkin näin: ”Heräsin aamulla, söin aamupalaksi teetä ja voileivän, jossa oli juustoa. Päiväkodissa oli kivaa, tultiin kotiin ja katselin Tomia ja Jerryä. Menin nukkumaan.” Sepustus oli kirjoitettu etukäteen. Miksi odottaa iltaan, kun aamullakin voi jo päättää, mitä tuleman pitää? Olin jo alle kouluikäisenä innokas kirjoittaja, koska osasin. Oli kunniatehtävä kirjoittaa kappaleiden nimiä isosiskon nauhoittamien c-kasettien takakanteen tai lukea hänen kanssaan mummulle satukirjaa. Myöhemmin minulle selvisi, että siskoni oli opetellut kirjat ulkoa silloin, kun niitä oli luettu hänelle. Lukihäiriö sai kirjaimet sotkeutumaan täydelliseksi sekamelskaksi, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö hän olisi pystynyt opettamaan minua lukemaan ja kirjoittamaan. Sen ansiosta olen saanut kiipeillä O’Malleyn tassunjäljissä Pariisin katoilla, seikkailla Miona Kaukaisuuden Maassa, ratkaista mitä koukeroisempia mysteereitä Neiti Etsivänä, laukata villinä Husaarin selässä Nummelan ponitalleilla, taistella päänsisäisten demonien kanssa Moottoripyöräpoikana, maistaa palatsiin teljetyn hunnutetun prinsessan elämää. ”Laiskasta teinistähän kaikki, mikä ei juuri sillä hetkellä huvita, tuntuu pakolta.” Tänään sunnuntaina Suomessa ja maailmalla vietetään lukutaitopäivää. Suomen YK-liitto kuvailee, että ”lukutaito paitsi mahdollistaa yksilön kehityksen, kouluttautumisen ja täyden kapasiteetin hyödyntämisen, sillä on myös merkitystä sukupuolten välisen tasa-arvon, kestävän rauhan, kehityksen ja demokratian toteutumisen kannalta”. Ja onhan lukemisen myös tutkittu pidentävän ikää. Uskon mukisematta. Ilman edellä mainittuja mielikuvitusmatkoja kärsivällisyyteni tuskin olisi riittänyt edes koulukirjojen läpi kahlaamiseen. Vaikka maailmanmeno ihmisineen ja ilmiöineen kiehtoi, koulukirjat haukotuttivat. Ehkä syynä oli se ”pakko”. Pakko lukea, että pääsee läpi kokeista. Pakko lukea, että pääsee koulusta, ja pakko lukea, että pääsee kouluun. Laiskasta teinistähän kaikki, mikä ei juuri sillä hetkellä huvita, tuntuu pakolta. Lukutaito on monelle meistä itsestäänselvyys, jota ei tule edes ajatelleeksi, ja jonka arvon ymmärtää vasta, kun sitä ei enää ole. Joten jos pystyit lukemaan tämän kolumnin, onneksi olkoon. Ei siksi, että tämä olisi ollut viinin vedeksi muuttava viiltävä analyysiartikkeli tai valontuojaksi ilmeentynyt sanataiteen mestariteos, vaan siksi, että sinulle on annettu mahdollisuus oppia lukemaan ja olet osannut myös hyödyntää sen. Lukeminen ei nimittäin ole pakollista. Se on oikeus, josta joka kymmenes nuori tai noin 750 miljoonaa aikuista ei pääse nauttimaan.