Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö

Mitäköhän tapahtuisi, jos ainaisen kieltämisen ja tuomitsemisen sijaan edes joskus kannustaisimme ja kehuisimme, ihan vaikka itseämmekin?

Nokialla kokeiltiin viikonloppuna vähän erilaista lähestymistapaa kiusaamisen ja ilkivallan lopettamiseksi. Pirkkalaistorin Stop tykkänään -tapahtumassa kuultiin niin musiikkia kuin kiusattujen selviytymistarinoitakin, ja erilaisia harrastusmahdollisuuksia pääsi kokeilemaan oikein opastuksen kera. Ei kieltämistä, ei syyttelyä eikä syvää paheksuntaa, vaan kannustamista, innostamista ja ihan nenän eteen tuotuja vaihtoehtoja seiniin syljeskelylle. Olen kaukana alan ammattilaisesta, mutta jostain tämäntyyppisestä kai puhutaan, kun puhutaan positiivisesta pedagogiikasta. Itse en niin välitä näinkin komealta kalskahtavista ammattisanastotermeistä, mutta sen idea kuulostaa kaikessa yksinkertaisuudessaan suorastaan järkyttävän hyvältä. Mitäköhän tapahtuisi, jos me aikuiset alkaisimme soveltaa sitä myös itseemme? Jos ainaisen kieltämisen, paheksumisen ja tuomitsemisen sijaan edes joskus kannustaisimme ja kehuisimme, ihan vaikka itseämmekin? ”Aikuisuudesta selviää helpommalla, jos edes välillä vähän naurattaa ja lapsettaa.” Perusnegatiivinen asenne on nimittäin yksi asia, mihin voimme itse vaikuttaa. Helppoa se ei ole, kertoo nimimerkki ”Uusi aurinkoinen elämä” (okei, se olen minä), joka innostuu säännöllisin väliajoin lupaamaan itselleen olevansa jatkossa vähemmän kyyninen. Sitten eteen tulee jotain, sanotaan nyt vaikka iltapäivälehden uutinen lastenristeilyllä sattuneesta ”välikohtauksesta”, jossa aikataulusekoiluista johtuen osa perheistä oli myöhästynyt jostain esityksestä. Raivostuneet vanhemmat olivat nousseet lavalle rähjäämään esiintyjälle, joka oli saanut paniikkikohtauksen ja lyyhistynyt lattialle itkemään. Lapsetkin pelästyivät ja järkyttyivät, kertoi eräs äiti. Eihän? Kumpaakohan ne pelästyivät, sitä lattialla nyyhkivää myttyä vai omia raivopäisinä riehuvia, turhasta suuttuneita ja täysin syyttömään ventovieraaseen kiukkunsa kohdistaneita vanhempiaan? Niin tylsää kuin se onkin, meillä aikuisilla on yksi tärkeä tehtävä. Meidän pitää olla aikuisia. Meidän pitäisi pystyä toimimaan suunnannäyttäjänä silloin, kun lapsi kasvaa tai nuori on hukassa. Enkä nyt tarkoita sitä, että meidän pitäisi seistä selkä ja tukka tikkusuorina puhumassa järkeviä, sillä aikuisuudesta selviää helpommalla, jos edes välillä vähän naurattaa ja lapsettaa. Itkupotkuraivarin tai paskanpuhumistulvan voi antaa tulla sitten, kun kukaan esimerkkiä etsiskelevä ei ole paikalla. Koska eihän kukaan voi aina olla aurinkoinenkaan. Mutta loistavaa The Crow -leffaa lainatakseni: It can’t rain all the time.