Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö

Kättelyikävä

Olen pohtinut paljon kättelemistä viime aikoina. Lähinnä olen miettinyt sitä, että milloin taas voi alkaa kättelemään. Annetaanko jossakin vaiheessa merkki, että nyt saamme jälleen kätellä ja sen jälkeen alamme jälleen tyytyväisin mielin ojennella tassujamme toisia kohti kuten ennen? Vai onko tässä nyt koronan myötä käynyt niin, että emme koskaan enää kättele tai kättelemme omalla vastuulla? Minä kaipaan kättelyä. Itä-Afrikassa ihmisillä oli tapana kätellä pitkään ja hartaasti. Muistan, kun minut siellä esiteltiin jollekulle, paikallisilla oli tapana pitää kädestä kiinni useita minuutteja ja katsoa silmiin koko esittelyn ajan. Siinä tunnusteltiin toista ihan konkreettisesti samalla kun katsottiin silmiin ja kurkistettiin toisen sieluun. Näin minä olen nuo afrikkalaiset kättelyt tulkinnut. Itä-Afrikassa rmyös käteltiin aina kun tavattiin tuttu ja vispattiin kättä oikein olan takaa. Nyt sielläkään ei kätellä tai ainakin kätellään vähemmän. Miten surullista olisi, jos tuo ihana tapa tervehtiä ja tutustua toisiin hiipuisi sieltä pois jonkin viiruksen vuoksi. Äitini opetti minua kättelemään kunnolla. Hän sanoi, että kättelytyylistä tietää ihmisestä paljon, ja rehti ihminen kättelee reippaasti. Muistan vielä äitini oikein näyttävän kädellään, miten minun ei tulisi kätellä. Sillä tavalla ranteesta löysästi ja epämääräisesti. Äitini opetuksen mukaisesti olen puristanut kunnolla käsiä kaikkialla minne olen maailmassa mennyt. Nyt en ole puristellut. Nyt kättelyn sanaton kieli on poissa. Jos emme enää ikinään kättele, tämä osa tervehtimiskulttuuria ja toisten ”lukemista” kädenpuristuksesta myös katoaaa. Alammeko sitten tulkita ilmaheilutuksia tai kyynärpääkosketuksia, jos emme enää kättele? Aikaisemmin kättelin myös asiakkaitani aina kun he tulivat ja lähtivät vastaanotoltani. Jotenkin kätellessä koin hetken käsikosketuksen kautta saavani erilaisen yhteyden asiakkaaseen. Kättely oli osa hoitoa. Kosketus on perustarpeemme, ja jo varhaiset psykologiset tutkimukset osoittivat, että me ihmiset alamme voimaan psyykkisesti huonosti ja kuolemme, jos meitä ei kosketeta ollenkaan. En uskalla edes ajatella, mitä tapahtuisi kulttuureissa, joissa kättelyn lisäksi annetaan poskisuudelmia, jos niin ei enää koskaan saisi tehdä. En osaa kuvitella ranskalaisia kohtaamassa ilman poskisuudelmia tai arabeja tervehtimässä ilman kättelyä, halauksiaja poskisuukottelua. Kosketus on on ollut vuosisatoja osa näitä kulttuureita. Jotakin oleellista katoaa, jos tervehdystyylistä tulee etäisempää. Kirjoittaja työskentelee Nokian perhekeskuksessa psykologina