Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö

Tänäänkin joku pieni ihminen pelkää kotonaan

Koulussa minusta tuntuu, että olen lapsi. Koulussa näen kavereita, saan ruokaa, saan osata, saan olla vapaa. Illalla, kun pyöräilen kentän laidalle katsomaan veljen jalkapalloharjoituksia, saan olla osa joukkuetta. Saan olla turvassa. Joka viikonloppu äiti soittaa apua. Joka viikonloppu me lähdemme pois. Aamulla, kun heräsin, isä nukkui vessan lattialla. Tarina on tosi. Se on kuvaus lapsuudenystävän arjesta 80-luvulta, mutta ei lainkaan kaukana tämän päivän todellisuudesta. Itse asiassa, tämän päivän todellisuus lisääntyneine päihdeongelmineen on paikoin karumpi. Huumeidenkäytön lisääntyminen näkyy meilläkin. Se näkyy terveyskeskuksen odotusaulassa. Liikenteessä. Lastensuojeluilmoituksissa. Kodin rikkonainen arki on tavallistakin enemmän totta karanteeniaikana. Myös päihteitä käyttävillä vanhemmilla on lapsia ja myös näillä lapsilla on lapsen unelmia, toiveita ja tarpeita. Miten huolehdimme niistä nyt? Kuulumiset etätöistä ja työn sekä perheen yhdistämisen haasteista, yksinäisyydestä ja tökkivistä etäyhteyksistä ovat sittenkin pikkujuttuja meille turvallista arkea eläville. Perhekeskuksen psykologi huokaisi taannoin jutellessamme: ”Nämä ajat tulevat näkymään vielä pitkään.” Kukkakauppias huokaisi samoin: ”Minulla on hyvät välit lapsiini ja lämmin arki. Mutta kaikilla ei ole.” Tälläkin hetkellä joku pieni ihminen on kotonaan ilman sitä turvaa, joka hänelle kuuluisi. Ilman koulua. Ilman lämmintä lounasta. Ilman lapsuutta, jonka varmistaminen on meidän jokaisen vastuulla.