Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Blogit Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

"Voiko sonni rakastua lehmään?" – ja tätä kysyttyään Vahalahden koululaiset oppivat, että maitotilalla lähirakkaus on mahdollista

– Tää on kunnon ruokaa, tuumiskelee Valtteriksi esittäytyvä puhelias nuoriherra tyhjentäessään lautastaan hyvällä ruokahalulla. Vahalahden koulua käyvä Valtteri saapui koulukavereineen ympäristökasvatusviikon alkajaisiksi vierailulle Alasen tilalle, missä heille tarjottiin lähiruokaa. Hyvää Suomesta ja Sarkolasta, sillä lähiperunat oli nostettu Vahalahden koulun omasta perunamaasta, lähijauheliha kuten maitokin oli peräisin Alasen tilan lehmistä, ja lähileipä oli leivottu Sarkolan seurantalolla. Lähijälkkäriksi tarjoiltiin kauraomenapaistosta, sekä tuoreita lähiluumuja ja -omenia. Tiedä sitten kahvista, mutta ainakin sitä sai hakea ihan lähipöydän kulmalta sellaisesta hopeakylkisestä pumpputermarista. Niin että kyllä maalla on mukavaa. Sen tietävät kaikki maalaiskyläkoulun oppilaat ja opettajat, jotka osaavat yhdessä iloita oppimisympäristöstään maaseudun rauhassa, sen kauniista luonnosta ja puhtaasta sisäilmasta, joka on ihan lähi-ilmaa sekin. Vahalahden koulun vanhempainyhdistys on huolehtinut lähiruokapäivän joka kevääksi ja syksyksi ainakin viimeisten kymmenen vuoden ajan. Vaivan maksaa vuoroin kylätoimikunta, vuoroin maa- ja kotitalousseura. Mutta vaikka kyse on maaseudun lapsista, käynti maitotilalla lisää tietoa melkoisesti. Varsinkin kun osaa kysyä. Ihan kaikkia kysymyksiä ei suinkaan kysytty heti maanantaina, vaan osa niistä jätettiin keskustan koululaisille tiistaiksi. Sen Vahalahden koululaiset kuitenkin saivat tietää, että Alasen tilan lehmät saavat erittäin hyvää ravintoa, jotta ne jaksavat lypsää joka vuorokausi keskimäärin 37 kiloa maitoa. Ja että näitä lypsäviä Alasilla on 80. Ja siihen päälle sitten 60 päätä nuorta karjaa. Joskus lehmät ottavat lypsyhommista lomaa ja synnyttävät vasikoita. Koululaiset tietävät, että siihen tarvitaan sonni. – Voiko sonni rakastua lehmään? kuuluu uteliasta nuorisoa askarruttava kysymys, joka saa Mari Alasen hymyilemään leveästi. – Voi varmasti. Tosin meillä täällä ei ole sonnia, vaan minä olen se sonni, Mari nauraa. – Meillä on navetassa sellainen typpipönttö, jossa on 196 astetta pakkasta ja siellä sonnin siemenet säilyvät. Kun ne sitten sulatetaan lämpimässä vedessä ja laitetaan lehmän kohtuun, niin se alkaa odottaa vasikkaa. Näin tilalla riittää lypsäviä, jotka osaavat itse marssia lypsyrobotille. Lypsyautomatiikka säästää Marin sekä miehensä Ville Alasen aikaa muihin töihin. Nimittäin maalla sekin on mukavaa, että työ ei lopu tekemällä, vaan sitä riittää ihan jokaiselle päivälle. Mutta koska lisäksi lannankerääjä ja rehuntyöntäjä hoitavat oman osansa navetan lähiautomaatiosta, tilallisille jää aikaa viedä lapsiaan myös harrastuksiin. Edellyttäen, että tekniikka toimii ja pysyy kunnossa. Tosin sitä varten isännällä on riittävästi varaosia ja kätevät kädet. Nimittäin jos lypsyrobotti sanoo työsuhteensa irti, se on saatava kuntoon kolmen seuraavan tunnin kuluessa. Muuten ei niin sanotusti hyvä heilu ja lehmän häntäkin alkaa laskea lukua. Koska niin on, että kun on maitotilallinen ja maanviljelijä, tarvitsee lehmän hermot jo säänvaihtelujenkin puolesta. Sen sijaan ammattitaitoa neljännen polven tilallisella kyllä riittää. – Ja täytyyhän tässä tietysti olla myös omaa mielenkiintoa.