Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö

Nokian Uutisten entinen päätoimittaja Minna Ala-Heikkilä löysi levollisuuden Sarkolan peltojen keskeltä - ”Suoruuteni on saattanut ärsyttää”

Minna Ala-Heikkilä avaa oven kotonaan Nokian Sarkolassa ja huomaa ällistykseni. – Et ole koskaan ennen nähnyt minua villasukissa. Olen ilman korkokenkiä näin lyhyt, hän nauraa. Totta. Olen tuntenut Minnan yli 20 vuotta ja tehnyt töitäkin Aamulehdessä yhdessä kohta neljä vuotta, mutta kuvitellut hänet aina paljon pidemmäksi. No, mikä on totuus? – Olen 162-senttinen. Mutta en minä sen takia käytä korkokenkiä. Niin, askelista tietää yleensä, milloin Minna Ala-Heikkilä lähestyy. Korkojen päättäväinen kopse pakottaa vilkaisemaan, minkäväriset kaunottaret tähtitoimittajalla tänään on jalassaan. Milloin aloit käyttää korkokenkiä? – Sen jälkeen kun sain lapsen, siis 21 vuotta sitten. Äitiys muutti minut, voitin pelkoni ja löysin itseni, Minna kertoo. – Olen suora ja sanavalmis, joskus liikaakin. Se voi ärsyttää joitain ihmisiä, sanoo tiistaina 50 vuotta täyttävä toimittaja. Kulovesi, voiman lähde Nyt Minna Ala-Heikkilä haluaa näyttää minulle yhden elämänvoimansa lähteen. Se löytyy ulkoa, joten hän vetää jalkaansa mustat korkkarit ja johdattaa minut Sarkolan soratielle. – Kai tunnistat maiseman? Tuolla Kuloveden toisella puolella siintää Siuro. Ja jos jatkaisimme länteen, tulisimme Suoniemen kirkolle. Pysähdymme, Minna huokaa. – Tätä maisemaa voisin katsella loputtomiin. Näitä värejä, peltoa, puita, järveä, taivasta. En kyllästy, vaikka olen katselut niitä jo kohta 30 vuotta. Muutin tänne mieheni luo elokuussa 1990. Minna Ala-Heikkilä on viettänyt myös lapsuutensa melkein näissä samoissa maisemissa. – Synnyin Kärppälän kylään, vain 15 kilometrin päässä täältä. Pitkälle en ole siis elämässä päässyt. Onneksi kuitenkin rajan oikealle puolelle, Nokialle. Niin, Nokian ja Sastamalan raja on vain muutaman kilometrin päässä. Älä kiroile, kenraali Mikä on ensimmäinen asia, minkä lapsuudesta Kärppälässä muistat? – Olen nuhdellut puolustusvoimien komentajaa, Minna nauraa heleästi. – Kenraali Yrjö Keinonen oli isäni ystävä ja kävi meillä kylässä. Kuulin hänen kiroilevan ja huomautin siitä. Minna muistaa myös hetken, jolloin oppi lukemaan. – Olimme äidin kanssa kylässä naapurissa. Näin seinällä rasian, jonka kyljestä luin ääneen ”suolaa” ja tajusin, että osaan lukea. Olin 5-vuotias. Äiti oli ällistynyt. Olin harjoitellut siskoni Sinin ihanalla aapisella, jonka kannessa oli kirjava kukko. Osasin lasketella sen ulkoa jo ennen kuin opin lukemaan. Rakastin sitä ja olin pettynyt, kun sain oman aapiseni. Vaikka se oli Aale Tynnin satuaapinen, se oli minusta väärä. Poika pesuvadissa Siitä se kuitenkin alkoi, ahnas lukeminen. – Lempikirjani oli Edith Unnerstadin kirjoittama Pentu. Se kertoi pojasta, joka seilasi pesuvadilla pitkin käytäviä. En osaa selittää, miksi se viehätti minua niin suuresti. No, ehkä se muistuttaa meidän toimittajien hommia: kuvittelemme tekevämme jotain suurta ja ihmeellistä, mutta itse asiassa seilaamme pitkin käytäviä pesuvadissa... Minna hymyilee. – Ihan noin en ole asiaa ajatellut. Peppi vai Eemeli? Minna kaivaa kirjan kätköistään. – Kirja katosi muutoissa ja kysyin sitä aikuisena Nokian kirjastosta. Kirjastonhoitaja Jaana Kakkonen löysi sen heti, Minna kertoo. – Ilmeisesti hän huomasi, miten paljon kirja minulle merkitsi. Kun se lopulta joutui poistokirjojen joukkoon, Jaana pelasti sen sieltä ja lahjoitti minulle. Nokialaiset ovat ihmeellisen hyviä ihmisiä. Tässä kohtaa Minna kyllästyy vastailemaan ja kysyy itse: – Kummasta pidät enemmän. Eemelistä vai Peppi Pitkätossusta? ”Nokian keskusta on edelleen kammottavan ruma. Yksi kirjasto ei sitä pelasta.” Helppo vastata, tietysti Pepistä. - Väärä vastaus, Minna sanoo päättäväisesti ja jatkaa: – Eemeli on paljon kiinnostavampi, uskottavampi. Peppi ampuu yli. Toimittajanakin vältän yliampumista, suuria sanoja, liiallista tunteellisuutta. Pitää säilyttää realismi. Mitä suurempia tunteita käsittelee, sitä pienempiä sanoja on syytä käyttää. Vanhat, viisaat naiset Puhumme lopulta aiheesta, jota emme voi kohdatessamme vältellä: toimittajan työstä. Minna Ala-Heikkilä on siinä alansa huippu, Aamulehden ehdoton tähtitoimittaja. Vuoteen 2016 asti hän työskenteli Nokian Uutisten päätoimittajana. Hetki ennen tätä haastattelua hän on saanut valmiiksi Aamulehteen pääministeri Sanna Marinin erikoishaastattelun kriisin keskeltä. Miltä se tuntui? – En kiellä, etteikö pääministerin haastatteleminen olisi tärkeää. Mutta hienompaa on haastatella vanhoja, tavallisia naisia. Tai eivät he tietenkään ole tavallisia, vaan tavattoman erikoisia. Kuten Antti Tuuri sanoo: kaikki maailman viisaus asuu vanhoissa naisissa. Huumeet, rikolliset Kirjoitat paljon huumeista ja alamaailmasta. Mikä sinua niissä viehättää? – Alamaailma ei kiehdo minua, mutta ihmisten rikkinäisyys, kasvu, kärsimys ja selviytymiskeinot, kyllä, pohjattomasti, Minna täsmentää. – Ei mikään ole niin kiinnostavaa kuin ihmismieli. Se näkyy myös lukijatilastoissa: Minna Ala-Heikkilän jutut ovat jatkuvasti Aamulehden luetuimpia, kaikilla mittareilla, syystäkin. – On totta kai mukavaa, että juttujani luetaan. Enhän kuitenkaan kirjoita itseäni varten. Seuraan juttujeni lukijamääriä jonkin verran, mutta onneksi klikkijournalismista on päästy ohitse. Toki otsikkoja yhä sorvataan huolella, mutta klikkaukset eivät ole enää tavoitteena. Mitkä sitten ovat tavoitteena? – Tilaukset, Minna vastaa. Vaan eikö journalismin tavoitteena pitäisi olla totuus, virittelen pientä eripuraa. - Eivät totuuden ja tilausten tavoittelu ole ristiriidassa. Hyvä ja totuudellinen journalismi tuo myös tilauksia. Lempeä vanhus Minna Ala-Heikkilä myöntää olevansa onnellinen ja onnekas. – Olen kutsumusammatissa, en voisi kuvitella muuta. Muistan kuinka siskoni sanoi minulle kun olin 8-vuotias, että ”sinusta tulisi hyvä lehtinainen”. Se kuulostikin niin hienolta, lehtinainen, Minna sanoo ja uhmaa sukupuolineutraalin Aamulehden kielisääntöjä. Entä nyt, miltä tuntuu täyttää 50 vuotta? – En voi mitenkään uskoa todeksi, että täytän 50 vuotta. Ei minulla ole mitään ikäkriisiä, mutta vähän jo mietityttää. Että päivät hupenevat nopeasti. Nelikymppisenä tuntui siltä, että vielä ehtii vaikka mitä. Nyt ei enää ehdi kaikkea haluamaansa. Entä mistä Minna Ala-Heikkilä nyt unelmoi? – Toivon kovasti, että minusta tulee lempeä vanhus, joka levittää hyvää mieltä ja hyväksyntää ympärilleen. Sellaiseen on kyllä melkoisesti matkaa, olen joskus aika kulmikas. Ajatteletko jo kuolemaa? – On sekin käynyt mielessä. Tai elämän lyhyys ainakin, Minna myöntää. Mitä luulet, mitä kuoleman jälkeen seuraa? – Enköhän mene taivaaseen, ihan sinne kristinuskon taivaaseen. Tiedän, että se voi kuulostaa jostakin höpöltä, mutta ei ole keneltäkään pois, jos uskon niin. Olisi paljon lohduttomampi vaihtoehto ajatella, että kaikki loppuu kuolemaan. Millaista taivaassa mahtaa olla? Minna naurattaa. – Toivottavasti ei tylsää, koska siellä ollaan sitten ikuisesti. Entä maan päällä: mistä haluat, että sinut muistetaan? – Olen ylpeä siitä, että minulle voi saman päivän aikana lähettää viestin tai soittaa niin elinkautisvanki, mies kuusen alta kuin ministerikin, eikä kyse ole läheskään aina työstäni. Nokia, paras paikka No hyvä. Ehkä puhumme siunatuksi lopuksi meille molemmille rakkaasta Nokiasta. - Pidän paljon Nokiasta, vaikka sen keskusta on edelleen kammottavan ruma, ei yksi kirjasto sitä pelasta. Mutta nokialaiset ihmiset ovat mainioita, ystävällisiä, mutkattomia.