Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Nostalgia Kaupallinen yhteistyö

Paperikassista kuuluu puhetta – ”Tiesin yllättäväni, mutta koin myös ilahduttavani”

Ryhtyessäni kokoamaan Nokian tarinakirjaa en voinut aavistaa, miten moninkertaisen ilon se itselleni tuottaa. Mikä parasta, se näyttää pirskahtelevan ilonpisaroita ennen kaikkea muille ihmisille. Jo liikkeellelähtö oli minulle kuin pieni avaruuden alkuräjähdys: mukaan pyydetyt tarinoijat ottivat kutsun vastaan niin valtavalla innolla. Monet aluksi hämmentyen, haluanko todella mukaan juuri hänet. Osallistumaan pääseminen, yhdessä tekeminen, jonkin oman jakaminen eteenpäin loi käsin kosketeltavaa vuorovaikutuksen värinää. Tarinoiden sisältöjen rytmitys ja sadan langanpään solmiminen vyyhdiksi merkitsi raikasta kenttäpeliä hurmaavien joukkuekavereiden kanssa. Palaute valmiin kirjan kokonaisuudesta niin tarinoijilta itseltään kuin suurelta yleisöltäkin on nostattavaa. Luonnehdinnat ovat vivahteikkaita, kuten erään taiturin kirjoittama: ”Kirja on omintakeinen ja moniulotteinen kuin nokialaisuuden kunniaksi sävelletty sinfonia, sen taustalta kuuluu ihmisten ääniä, sosiaalisuudella siunattujen rikastavaa vuoropuhelua, joka ei kaihda arkojakaan aiheita.” Itse olen saanut joukkuepelin kipinän lapsuudenkodissani, elämä tuulineen on puhaltanut siihen lisää hehkua. Opiskeluajat laittoivat suuntautumaan ulospäin, mutta ihmiskorkeakoulun kävin henkilöstötyössäni kriisien keskellä. Siinä piti nähdä oman roolinsa yli, katsoa myös toisen silmin. Harrastuksissakin arvostan pelikenttää, jossa saa paljon syöttöjä ja maaleja. Kotiseututoiminta on juuri ihmiseltä ihmiselle jakamista, yhteenkuuluvuuden tunnetta, ulospäin katsomista. Kevään poikkeusolot estivät sen normaalin toteuttamisen. Kysyin itseltäni, suostunko sosiaalisuudella siunattuna olemaan vain kuin avaruuden musta aukko, joka ei lähetä mitään valoa eikä muuta säteilyä ympäristöönsä. Ryhdyin soittelemaan kanssaharrastajilleni, jotka kaikki eivät suinkaan ole jokapäivän tuttuja. Tiesin yllättäväni, mutta koin myös ilahduttavani. Puhuttiin voinnit ja uudet ajankulut. Kevätpäivän kalseudessa joku pesi mattoja, toinen haudutteli uunissa osso buccoa, yksi järjesti liiteriään uuteen uskoon, eräs iäkäs rouva löysi uudelleen tilkkutyönsä. Rajoitusten keskellä moni tiesi kaivata tarinakirjaa, mutta ei pääse kauppaan sitä ostamaan. Lupauduin ajelemaan kirjoja ihmisten ulko-oville, käsinein paperikassiin pakattuna, lasku mukana, ohjeen mukaisella käsiväliojennuksella saajalleen toimitettuna. Moni kysyi vaikuttuneena: – Voiko kotiseutuharrastus olla myös tällaista? – Voi. – Voiko kotiseutukirja olla näin erilainen? – Voi. – Voiko paperikassista kuulua ihmisen puhetta? – Voi.