Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Miten ihmisen kuoleman jälkipuinti voi olla niin monimutkaista? Nykyaikana ja nykytekniikalla?

Vielä viime vuonna tähän aikaan en olisi voinut kuvitella, että tänä vuonna pyhäinpäivänä - vainajien muistopäiväksikin kutsuttuna - käyn sytyttämässä kynttilän äitini haudalle. Nimittäin mikään ei silloin viitannut siihen. Olin kyllä aiemmin jokusen kerran nähnyt, kun äitiä kärrättiin ambulanssiin. Silloin hän kuitenkin oli melko vahvasti elossa. En siis osannut varautua siihen, että niinkin pian katselen, kun häntä kärrätään ruumispussissa ulos omasta asunnostaan. Sanotaan, että elämä on arvaamatonta. Niinhän se onkin. Saatan itsekin kuolla kesken tämän kolumnin kirjoittamisen. Jatkan kuitenkin niin kauan kuin henki pihisee. Oli kaunis kesäsunnuntai. Ulkomailla asuva siskoni oli luonani kylässä. Meillä oli hervottoman hauskaa. Grillasimme, söimme, heitimme posketonta läppää yhdessä aikuisten lastemme kanssa. Äiti laittoi päivän mittaan meille molemmille sisaruksille hauskoja tekstiviestejä. Hän ilmaisi olemassaolonsa. Siinä meidän hauskanpitomme aikana äitimme kuitenkin poistui keskuudestamme. Siitä hän ei ilmoittanut viestillä. Ikävästi tehty. Illan suussa siskoni meni sovitusti käymään äidin luona ja löysi tämän istumasta nojatuolistaan, ikiunessa. Muistan ikuisesti, kun sisko soitti ja sanoi täsmälleen näin: "Sori, mut mun pitää nyt pilata meidän kaikkien ilo, mummu on kuollu." Shokissa ihminen saattaa ilmaista itseään oudolla tavalla. Mikä mummun vei? Vastausta saamme odottaa ehkä vielä kuukausia. Tutkimukset vievät aikaa. Kaikki, paitsi pienet lapset tietävät, että jonain päivänä täältä lähdetään. Kaikki eivät vain tule ajatelleeksi, miten järkyttävään pyöritykseen lähiomaiset joutuvat välittömästi menetyksensä jälkeen. Hautajaisten järjestämisestä selviää ulkoistamalla - mikäli se on taloudellisesti mahdollista. Mutta perunkirjoituksesta ei kuka tahansa maallikko selviä kovin helposti edes ulkoistamalla. Perintälaskuja ropisee, vaikka olisit irtisanonut kaikki sopimukset. Vaikka olisit vastannut joka ainoalle velkojalle moneen kertaan, että tätä nimenomaista asiakasta ei enää ole siinä muodossa kuin se heille olisi suotuisinta, ja että perunkirjoitus on kesken. Tieto ihmisen kuolemasta pitäisi mennä käsittääkseni hyvinkin moneen paikkaan väestörekisterin kautta. Ja missä kohtaa tulee se hetki, kun omainen saa rauhassa ihan vaan surra? Kun ei enää ole pakko vain mennä raivolla eteenpäin.