Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Blogit Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Kimmo Häkkilän mielestä runous on paras taidemuoto: Runokirja ei ole huono jos se ei myy, koska parhaatkaan eivät myy

Taustatietoja ja havaintoja ennen haastattelua, jotka on mielestäni hyvä tietää ja pitää mielessä artikkelia eteenpäin lukiessa. – Ihme mörökölli ja kivikasvo. Olen istunut neljä työpäivää työpisteellä Kimmo Häkkilän vieressä, eikä hän ole edes aamuisin pukahtanut tunnistettavaa sanaa vastaukseksi, kun olen huomenet huikannut. Pelkään hieman haastatteluhetkeä ennakkoon. – Sätkyjä ja tärinöitä on ensimmäinen teos, jonka olen Kimmo Häkkilältä lukenut. Lehtijutut lasketaan tähän mukaan. Kenelle tässä ilveillään? Siinä määrin kuin teos voi ulkoisesti runokirjalta päälle päin näyttää, niin Sätkyjä ja tärinöitä näyttää mielestäni runokirjalta. Tai ainakin sen takakannassa lukee runokirja. Opuksen yksittäiset teokset muistuttavat niin rakenteeltaan, muodoltaan kuin tyyliltään runoja, mutta pläräilyä syvempi lukeminen herättää kysymyksiä. Häkkilä kuljettaa lyriikkaansa varsin runomaisesti ja kauniisti havainnosta eteenpäin aina siihen asti, kunnes vetäisee sana- tai ajatusleikillä maton lukijan jalkojen alta. Yllä mainitulla analyysillani pohjustan ensimmäisen kysymykseni Häkkilälle. Pahoittelen herkemmille roisia sanavalintaani, mutta mielestäni tähän ei lievempi kiertoilmaus sovi. Mikä on sinun oma suhteesi runouteen ja kenelle tässä vittuillaan, runoudelle vai lukijoille? –  Suhteeni runouteen on skitsofreeninen. Jos joku väittää että tekstini ovat hienoja runoja, vastaan etteiväthän ne ole runoja ollenkaan. Sellaiselle, joka sanoo että ei nämä todellakaan ole runoja, vastaan: miten sää nyt noin sanot. – Lukijat tekevät omat päätelmänsä, mutta minä pilkkaan runon muotoa. Mikä on runo ylipäätään, mikä on sen muoto? Eihän sitä kukaan tiedä, Häkkilä pohtii. Huumori terapeuttina Olin valmistautunut kysymään, pohtimaan ääneen ja viettämään kiusallisia hiljaisia hetkiä, mutta en ollut varautunut 45 minuutin monologiin. Ilahtuneena käänteestä en malttanut Häkkilää keskeyttää. Tyydyin kuuntelemaan ja katsomaan minne tarina meidät vie. Se vie meidät alkuun sinne, mistä kirjoittaminen on alkanut. Häkkilän ensimmäiset kirjoitukset, levyarviot, tulivat julki pienjulkaisussa. Sitä on seurannut 30 vuotta työskentelyä lehdistössä. –  Olen kirjoittanut lehtiin yhteensä 40 vuotta vakavissani. Tämäkin suhde skitsofreeninen. Olen kirjoittanut vakavissani, mutta enhän minä tiedä, olenko ollut vakavissaan koskaan. Vakavissaan tai ei, niin Kimmo Häkkilä kuuluu toimittajana siihen koulukuntaan, joka vääntää sanomalehtitekstissään mutkat suoriksi. – Lehteen kirjoittaessa pyrin käyttämään lyhyitä lauseita ja siivoamaan kaikki vaikeat sanat pois. Kaikki suomennetaan ja kirjoitetaan auki, jotta lukijan ei tarvitse pysähtyä miettimään mitä sanottiin. Tämän vakavuuden vastapainoksi ovat kolme runokirjaa syntyneet. – Näissä kirjoissa ei mitään sääntöjä noudateta. Häkkilä kuvailee ja vertaa runojen kirjoitusprosessiaan muusikon biisin luomiseen. Muusikko tarttuu kitaraan, rupeaa hyräilemään ja tapailemaan melodiaa. Sitten hän saa melodiasta kiinni ja siitä voi tulla biisi. – Kohtelen sanoja samalla tavalla. On joku sana, joka innostaa minua. Kokeilen riittävätkö taitoni kirjoittamaan sanasta. Jos siinä on riittävästi ideaa minun mielestä, niin sitten kannattaa muokata. Ei runo voi olla pelkkää tajunnanvirtaa, jossa ei ole mitään ideaa. Lopulta lukija luettuaan päättää, onko runo järkevää taidetta tai taidetta ollenkaan. – Taidetta sen ei tarvitse edes olla. Minä etsin reaktioita. En tarkoita, että kaikki muut olisivat koekaniineja. Jos yksikin tulee hyvälle mielelle ja löytää jutun, joka on kivasti sanottu, niin se on tosi jees. Taiteen kuuluu ravistella Kimmo Häkkilä kertoo ilahtuvansa, kun joku törmää ristiriitaan hänen teoksissaan ja havahtuu miettimään miten tämä tähän kuuluu. Esimerkiksi sanaleikkien jälkeen voi tulla rakkausruno tai rakkausrunojen jälkeen Pikku-Kallemainen vitsi. – Joku sisälläni nauraa sitä hetkeä, kun kuvittelen sen hetken. Kuten ensimmäisen kirjan kohdalla tätini kysyi, että onko sulla loppunut aiheet kesken. Siinä hän oli asian ytimessä. Pelkän hämmennyksen aiheuttamisen lisäksi taustalla saattaa olla syvempikin ajatus. – Rakenteiden horjuttaminen ja ravistaminen on taiteessa tärkeätä. Näissä kirjoissani on aprillipäivän henkeä. Lue tuosta runokirja ja kokemus on, että eihän tämä mikään runokirja ole, vaan ihan kauheata. Jos jaksaa ajatuksella lukea, niin sitten Häkkilän teokset aukeavat ja outoja siirtymiä voi hahmottaa. – Voisihan niistä tehdä kokoelmia, jossa yhdessä olisi sanaleikit, toisessa rakkausrunot ja kolmannessa vitsit. Se olisi kannaltani ällöttävää, siinä ei olisi mitään järkeä, koska siinä olisi järkeä. Huumori on voima, kivikasvo suojakuori Kuten Sätkyjä ja tärinöitä -kirjassa, myös Häkkilän kertomassa tarinassa on vilahdellut huumori. On toisen ja viimeisen kysymykseni aika. Milloin olet löytänyt huumorin lahjan ja mitä huumori sinulle merkitsee? – Olen kokenut, että olen tahtomattanikin sanonut asioita aina kummallisella tavalla. Herättänyt kuulijoissa hilpeyttä. Sanon asioita vähän pöhkösti, ja tätä tapahtuu tahattomasti paljon. Herkässä teini-iässä Kimmo Häkkilä oppi hallitsemaan lahjaansa. – Huomasin, että minulla on aseet ja saan ihmiset nauramaan. Käytän voimanani, että ilmaisuni on vähän hapuilevaa. Kun kääntää asiat oikealla tavalla oikeaan muotoon, niin sitä kutsutaan huumoriksi. Samoihin herkkiin kasvun vuosiin sijoittuu myös kivikasvojen – joihin yllekirjoittanutkin epäonnekseen törmäsi – haarniskamaisen olomuodon rakentaminen. – Häpesin, kun repesin aina kesken kaiken ja ääni karkasi falsettiin. Opettelin sanomaan asiat vakavalla naamalla. Vaikka yritän esittää kivikasvoa, niin saan ihmiset helposti nauramaan.