Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö

”Nyt voisi taas alkaa elää!” - Tyttären kirjoittamalla kirjeellä oli käänteentekevä vaikutus Ilari Juslénin haluun jatkaa taistelua

"Olin töissä it-alalla. Minulla oli aivan valtava kunnianhimo. Olin asettanut tavoitteen, jonka mukaan siinä vaiheessa kun täytän 30, minulla pitää olla miljoona euroa taskussa ja sen lisäksi talo, vaimo ja lapsia. Johdin suuressa yrityksessä projekteja, joissa oli välillisesti satoja ihmisiä töissä. Näin jälkikäteen katsottuna kaikki oli hyvin, mutta iso ongelma oli se, että minulle ei ole ikinä riittänyt vain yksi tehtävä, vaan olin samaan aikaan Pirkanmaan tietojenkäsittely-yhdistyksen toiminnanjohtaja, kuin myös Pitkyn palveluyhtiön toimitusjohtaja. Lisäksi vedin Tampereella Hapkido-seuraa, jossa olin sekä vastuuvalmentaja että puheenjohtaja ja silloin lähdin ensimmäisen kerran myös politiikkaan mukaan.” Vuosi oli 2007. Liian monta rautaa tulessa ”Olen aina ollut hyvä koulussa ja tiedän olevani älykäs. Sitä en tiedä, olenko viisas. Se miksi olen tehnyt paljon, ei ole perheen vaatimus, vaan paineet ovat tulleet jostain muualta. Muistan kun aloitin armeijan jälkeen opiskelun Helsingissä kemian laitoksella. Siellä yksi pienryhmäläinen sanoi tietävänsä, että tästä joukosta Ilari on se, josta tulee jotain suurta. Ei mulla varsinaisesti neste noussut päähän, mutta kyllä tällaiset heitot, totta kai, ruokkivat egoani. Tuli itsellekin sellainen tunne, että mun on aivan pakko tehdä jotain suurta. Muuten mun elämällä ei ole mitään merkitystä. Vaikka mulla oli kaikkea, tuntui siltä, ettei mulla ole mitään. Mä aloin saada paniikkikohtauksia. Luulin ensin että mulla on sydäri, mutta kun kävin EKG:ssä, siellä ei näkynyt mitään erityistä. Mutta kerran kun olin hakemassa lapsia muskarista, pyörryin kesken kaiken. Soitin vaimolle, että voisiko hän järjestää jonkun hakemaan tytöt, koska en uskalla ajaa lapset kyydissä terveyskeskukseen. Hoitajan ensimmäinen kysymys oli, että mitäs terve nuori mies täällä tekee. Sanoin, että musta tuntuu, että mulla on sydäri, mutta jos mulla on päässä vikaa, niin kertokaa se mulle. Kukaan ei kuitenkaan sanonut niin, joten oletan, että kyseessä oli paniikkikohtaus. Silloin päätin, että joidenkin asioiden täytyy muuttua. Päätin alkaa itse yrittäjäksi, jotta pääsisin toteuttamaan itseäni oikeasti. Houkuttelin mukaan paria kollegaa, mutta kumpikin meni lopulta puihin, eikä uskaltanutkaan lähteä. Omaa it-yritystä en siis perustanut, vaan sen sijaan ostimme yrityksen, joka toi maahan keittiö- ja kylpyhuonekalusteita Ranskasta ja Italiasta. Myimme talomme ja muutimme koko perhe vuokrakaksioon. Vaimollahan kyllä oli kalustesuunnittelijan koulutus, mutta itse lähdin liikkeelle nollasta. Se oli hyppy täysin tuntemattomaan, mutta lähinnä siksi, että oli halu tehdä jotain omaa. Panimme firmaan kiinni talon myynnistä jääneet rahat ja lisäksi otimme 100 000 euroa lainaa.” Sitten tuli vuosi 2008 ja notkahdus maailmantaloudessa. ”Se näkyi heti rakentamisessa. Asiakasvirta hiipui. Muistan kolmen kuukauden ajanjakson, jonka aikana ovesta ei tullut sisään yhtään asiakasta. Taloudelliset vaikeudet rupesivat stressaamaan aivan tolkuttomasti. Se oli eka kerta, kun soitin sossuun ja kysyin, että mitäs tässä pitäis tehdä. Vastaus oli aika yksiselitteinen: liiketoiminta pitää lakkauttaa. Esitin siihen oman näkemykseni, että jos me nyt lakkautamme toiminnan, meille jää velat, mutta jos me saisimme apua 2-3 kuukauden ylimenoajaksi, meillä olisi mahdollisuus lähteä lyhentämään velkaa ja voisimme taas olla taas yhteiskunnan näkökulmasta tuottavia. Mutta vastaus oli edelleen ei: he kun eivät tue kannattamatonta liiketoimintaa.” Töitä on haettava jostain muualta ”Silloin ryhdyin harkitsemaan vaihtoehtoa, että mun pitää hakea töitä muualta, koska näin en pysty elättämään perhettäni. Ehdin jo miettiä, että jos hakisin takaisin it-alalle, mutta sitten yllättäen sain puhelun Keskolta, josta kysyttiin kiinnostaako mua lähteä K-kauppiaaksi. Johtuneeko siitä, että veljeni on ollut menestyvä Intersport-kauppias, että nimi oli ehkä sitä kautta tuttu, vaiko siitä, että olin joskus messuilla täyttänyt sellaisen kyselyn, jossa ilmaisin kiinnostukseni moiseen. Niinpä lähdin K-kauppiasharjoitteluun ja opiskelin samalla alaa. Illalla laadin sitten tarjouksia keittiöyrityksessä. Olisi jo siinä kohtaa pitänyt tajuta, että K-kauppiaana oleminen ei ole se mun juttu, mutta tajusin sen vasta 8 vuotta myöhemmin. Ongelma on se, että mä olen aina innostunut joka ikisestä työstä, jota olen tehnyt. Se on se juttu, että kunhan vain saa tehdä töitä, niin se on jo sinällään ollut palkitsevaa. Kuitenkin kauppiaana tuli rehellisesti sanottuna hyvinkin monesti sellainen ajatus, että toteutanko tässä nyt itseäni, kun ladon näitä tavaroita hyllyyn? Onko tämä se työ, mitä haluan tehdä, kun omasta mielestäni mulla olisi resursseja tehdä vähän muitakin juttuja? Kauppiasharjoittelijana ehdin olla 1,5 vuotta, kun mulle tarjottiin ensimmäistä kauppapaikkaa. Alkuun tuli sellaisia hyviä fiiliksiä, että nyt mä aloitan ja siinä voi tienatakin ihan kivasti, tai ainakin hyvän ja tasaisen elannon perheelle. Mutta toisin kävi: tulot alitti odotukset ja työmäärä ylitti ne. Mulla oli kuitenkin hienoinen ylpeys omasta kaupasta ja vilpitön ajatus siitä, että saan tämän pikkukauppani Hervannassa pyörimään niin, että mulla on paljon tyytyväisiä asiakkaita. Alku menikin ihan hyvin ja eka vuosi oli sitä taloudellisestikin, mutta tein koko ajan töitä 7 päivää viikossa 10-12 tuntia, joskus 16 tuntia, ja enemmänkin.” Miehen on tuotava ruokaa pöytään ”Jälkikäteen olen miettinyt, että kyllähän mä olen aina ajatellut, että perhe on tärkein. Siten ajatukset pyörivät vain siinä, että mä olen mies ja mun tehtävä on tuoda rahaa perheelle, jotta perhe voi elää. Silti ymmärsin myös sen, että vaikka se onkin mun tehtävä, perhe kärsii, jos teen tätä juttua näin. Kaikesta huolimatta kuitenkin vain pakersin laput silmillä, laitoin tavaraa hyllyyn ja yritin kehittää toimintaa. Isona juttuna tuli sitten myymälävarkaat. Väkivalta oli jatkuvasti läsnä, ja se rupesi pikkuhiljaa syömään sisältäpäin. Jonkin aikaa luulin, että olen siinäkin se kova jätkä, joka pystyy hoitamaan jokaisen näpistelijän, mutta ajan myötä se rupesi muuttumaan. Oma positiivisuus ja iloisuus alkoi kääntyä sellaiseksi kyynisyydeksi, jossa jokainen, joka tulee ovesta sisään saattaa olla varas tai uhata mua. Se ajatusmalli oli oman pään sisällä ja se on ollut ehkä kaikkein tuhoisinta. Sen kääntäminen toisenlaiseksi on ollut iso prosessi. Missään vaiheessa ei ollut aikaa parisuhteelle, koska tein vain töitä ja nukuin, jos ehdin, tai sitten kuskasin lapsia harrastuksiin. Ei ollut juurikaan muuta yhteistä aikaa perheen kanssa, ja vaimollakin oli siinä rinnalla se keittiöliike omine haasteineen. Vastavuoroisuus ei toiminut, emmekä pystyneet tukemaan toisiamme, koska kummallakin oli heikko hetki koko ajan päällä. Siinä kohtaa aloin olla myös fyysisesti aivan loppu. Lihoin 20 kiloa, en enää ehtinyt harrastaa liikuntaa ja mieli synkkeni. Silloin olisi heti pitänyt lopettaa kauppiaan ura, mutta sitten sainkin uuden mahdollisuuden vaihtaa kauppapaikkaa Kyröskoskelle. Päähän iskostui ajatus, että kunhan vain pääsen pois Hervannasta, elämä aukeaa.” Isot marketit veivät voiton ”Kyröskoskella meni kuitenkin huonosti, sillä paikalliselta tehtaalta lakkautettiin paperikone, ja se oli taloudellisesti ihan katastrofi. Isot marketit Elovainiolla ja Lielahdessa vetivät porukkaa, niin että vaikka aluksi olin ajatellut vähentää töitä, yhtäkkiä niitä oli vain pakko alkaa tehdä enemmän. Ajattelin, että jos olen käyttänyt vuorokaudesta vasta 16 tuntia, niin siinähän on vielä monta tuntia jäljellä. Se taas lisäsi syöksykierrettä entisestään. Se oli niitä hetkiä, kun ensimmäisen kerran alkoi tosissaan tulla herätteitä siitä, että kaikki ei ole hyvin. Silloin lähdin mukaan kunto-ohjelmaan, koska ajattelin, että kun saan itseni taas fyysisesti kuntoon, kaikki lähtee menemään paremmin, mutta siinähän kävi ihan päinvastoin. Se oli siinä tilanteessa täysin väärä ratkaisu, nimittäin kun noudatin tiukkaa ruokavaliota ja tein salitreenejä, paloin vielä enemmän loppuun. Kun aiemmin heräsin neljältä ja lähdin kaupalle töihin, niin sitten rupesin heräämään kolmelta, että pääsin ennen lähtöä aamulenkille. No sittenhän mä olin täysin loppu.” ”Kunpa joku tekisi tästä lopun” ”Olen käynyt näitä juttuja läpi niin paljon, että nyt voi jo vähän nauraakin sille, että miksi mä lähdin vielä siihenkin, vaikka kaikki varoitusmerkit sanoivat, että älä ihmeessä, vaan mene mieluummin vaikka puolen tunnin kävelylle metsään. No enhän mennyt, vaan eräänkin kerran vedin sellaisen salitreenin, että en pystynyt kunnolla kävelemään. Jalatkin jouduin nostamaan autoon, kun ne ei muuten totelleet. Olen jälkeenpäin lukenut päiväkirjaotteistani, kuinka toivoin, että joku ulkopuolinen tekijä pakottaisi mut lopettamaan tämän kaiken. Koska minä en itse siihen pysty. Koska minähän en luovuta. Sillä ulkopuolisella tarkoitin sitä, että tulis vaikka sydänkohtaus, tai nukahtaisin rattiin ja ajaisin ojaan ja joutuisin sairaalaan. Että jos vaikka mun jalat ei toimis, niin sitten mun olis pakko lopettaa, koska itse minä en voinut sanoa sitä, että mä en jaksa. Kun mulle tehtiin masennusdiagnoosi, en pitkään aikaan uskonut sitä, koska ajattelin, että enhän minä voi olla masentunut, kun kaikissa lehtijutuissa sanottiin, että masentuneet ihmiset makaa sängyssä katatonisessa tilassa. Sen sijaan minähän lähdin joka aamu neljältä töihin, ja hymyilin koko päivän asiakkaille ja ajelin sitten takaisin Nokialle. Tosin kotiintulomatkoista Kyröskoskelta en muista mitään. Jälkikäteen ajatellen olen voinut olla vaaraksi liikenteelle. Tuntuu, että olen ollut kuin jossain sumussa. Itsellä oli sellainen ajatus, että mulla on kaikki hyvin, vaikka tuntuukin ihan helvetin pahalta. Koska pystynhän mä kuitenkin tekemään asioita.” Pysähdys, joka ei pysäyttänytkään ”Kuvaavaa on myös se, kun jalkaan tuli ruusu. Oli sunnuntai, kun yhtäkkiä outo kipu levisi jalkapohjasta ylöspäin. Soitin ensiapuun, ja ne sanoi, että se voi olla laskimotukos, tarkkaile sitä aamuun asti, mutta älä liiku. Sanoin niille, että toi viimeksi mainittu ei kyllä onnistu, koska olen töissä, ja olin silloinkin iltayhteentoista saakka. Onneksi autossa oli jo silloin automaattivaihteet, että pääsin ajamaan kotiin. Kotona sitten heräsin siihen, että sairaankuljettajat katselivat mua. Vaimo oli soittanut ambulanssin, kun mulle oli ilmeisesti tullut aika heikko olo siinä maatessa. Ruusuhan se oli ja verenmyrkytys. Muistan auttaneeni ambulanssimiehiä sen verran, että konkkasin itse 140 kiloani ambulanssiin. Ensin mut vietiin Tampereelle ja sitten siirrettiin Nokialle. Sain antibioottia suoraan suoneen, mutta jo vuorokauden kuluttua sanoin hoitajille, että mä lähden nyt meneen. Kanyyli jäi käteen ja kävin hakemassa kolme kertaa vuorokaudessa suonensisäistä antibioottia. Lääkärille tietenkin sanoin, että menen kotiin lepäämään, mutta tosiasiassa menin töihin kanyyli kädessä laittelemaan lihatiskiä kuntoon. Kävin töissä mutta aina välillä hyppäsin autoon ja ajelin Nokialle ottamaan suonensisäistä antibioottia. "Edelleenkin tähänastisen elämäni pahin epäonnistuminen on avioliiton kariutuminen. Vaikka sitä on käsitelty paljon, siitä en ole päässyt vieläkään yli.” Vaikka sain toivomani pysähdyksen, en silti pysähtynyt, vaan sen olisi varmaan pitänyt olla jotain enemmän. Sen sijaan vaimolle riitti. Hän sanoi haluavansa erota. Menimme parisuhdeterapiaan, jonka aikana pääsin hetkittäin pois siitä omasta sumusta. Rupesin oikeasti miettimään omaa käyttäytymistäni perhettä kohtaan ja kuinka olen laiminlyönyt heitä. Se herätteli mua, mutta sitten kun alettiin puhua siitä, että kauppiasuran pitää loppua, ajattelin, että se ei ole vaihtoehto, koska muutakaan ei ole. Siksi mun on pakko jatkaa. Mietin, että voisinko sen sijaan vähentää työntekoa ja olla enemmän läsnä kotona, mutta koko ajan oli sellainen paine, että lainat pitää maksaa ja ruokaa saada pöytään, ja lasten harrastuksistakin pitää huolehtia, Eikä vaihtoehtoja ole senkään takia, että enhän minä kelpaa enää mihinkään muualle töihin, vaan tätä on nyt tehtävä hautaan asti.” Uusi mahdollisuus alkaa elää ”Samoihin aikoihin tapahtui sellainen positiivinen käänne, että kilpaileva lähikauppa lopetti ja vuosien taloudellinen ahdinko loppui. Yhtäkkiä tuntui olevan taas mahdollisuus, mutta eipä siitä pystynyt siinä vaiheessa nauttimaan, kun oli nämä tärkeämmät asiat mielessä. Olin aloittanut Kelan kuntoutuksen Ikaalisten kylpylässä, missä käytiin kaikkia näitä asioita läpi, mutta omat fiilikset olivat sellaiset, ettei tässä elämässä ole mitään järkeä missään. Niinpä eräänä iltana lähdin sieltä ajelemaan autolla ja katselemaan, että voisiko joltain sillalta hypätä alas... Kun selvisin ensimmäisestä viikosta, siitä eteenpäin suunta on ollut ylöspäin. Käänteentekevä juttu oli tyttären mulle kirjoittama kirje, jossa hän kertoi kuinka tärkeä olen hänelle. Ne tunteet ovat edelleen pinnassa. Lopetin viimein kauppiasuran, sillä sitä hyvää aikaakin kesti sitten vain puolisen vuotta. Kilpaileva kaupparyhmä avasi viereen aiempaa suuremman yksikön, eikä vaatinut paljon matematiikkataitoja laskea, ettei mulla ole enää mahdollisuuksia. Soitto keskusliikkeelle oli suorastaan helpotus.” ”Tätä ei voi enää perua” ”Päiväkirjoissani on merkintä, että kerroimme erosta lapsille touko-kesäkuun vaihteessa 2017. Ero on edelleen elämäni kaikkein suurin epäonnistuminen, josta en ole päässyt vieläkään yli. Se kulminoitui siihen, kun se saatettiin lapsille tietoon. Siitä tuli sellainen olo, että tätä ei voi enää perua, että nyt se on sitten tässä. Paljon sitä on käsitelty, mutta kun nykyisessä työssäni ajelen ympäri Suomea, eteen tulee paikkoja, missä ollaan käyty perheen kanssa. Se nostaa aina muistoja mieleen. Kävin psykoterapiassa kaikkiaan 3 vuotta. Rupesin taas huolehtimaan terveydestäni ja kunnostani, ja ymmärsin, ettei joka treenin jälkeen tarvitse oksentaa, vaan metsässä kävelykin riittää oikein hyvin. Olin jo aiemmin ajatellut, että ryhdyn lukemaan psykologiaa ja ajattelin että haluan olla valmentaja. Kun olen saanut itsekin apua monelta eri taholta, niin tällä elämänkokemuksella voisin varmasti olla avuksi jollekulle muulle, kuten yritysvalmentajana muun muassa työhyvinvointiasioissa. Nyt tuntuu siltä, että tässä vaiheessa elämää voisi alkaa elää. Elämäntehtäväni on lasteni kannustaminen elämässä eteenpäin ja jos siinä sivussa pystyn auttamaan muitakin, se on kaikki pelkkää bonusta.”