Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Näin nokialaisesta tanssimusiikin taiturista tuli powerfolkin haitariässä – Vesa Mäkinen on kiltissä kuin kotonaan

Se oli sellainen perinteinen petsamolaisperheen kesälauantai. Viideltä saunaan, kuudelta haitari esiin ja Metsäkukkia soimaan. 1970-luvulla luonnonläheisestä työläislähiöstä löytyi aina joku, jolla oli joko taitoa tai intoa, joskus ehkä molempiakin, soittaa tuota maallikon silmiin täydeltä mysteeriltä näyttävää kapistusta. Kymmenvuotias Vesa Mäkinen katseli, kuunteli ja ihasteli. Suomalaisessa tanssimusiikissa oli jotain, mikä sai ihmiset syttymään. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin tuli toisenlainen kesälauantai. Nokialaistuneella Mäkisellä oli parin kaverinsa kanssa meneillään Tapio Rautavaara -projekti, tiedättehän, tanssimusiikkia ja niitä kuuluisia ikivihreitä. Häissä tuli soiteltua paljon, niin kuin sinäkin päivänä. – Toki mullekin tuli lapsuuden iskelmien jälkeen se rokkivaihe, Deep Purple oli ja tulee aina olemaan se ykkösbändi. Mutta suomalaisen tanssimusiikin soittamisessa on ihan oma tunnelmansa, se on kuin soittaisi havupuun tuoksua. Kipinästä roihuksi Häätanssien tauottua Mäkisen luo käveli tuttu mies. Ala-Lahden Sami oli tullut tutuksi Mäkisen lapsuudenkaverin Mika Einon kautta, ja nyt nämä kaksi soittelivat samassa bändissä. Sorrowhearts oli Ala-Lahden ja sittemmin bändistä lähteneen rumputaituri Petteri Viitasen sydämentuote, jossa oli tarkoitus tehdä jotain ihan erilaista. Bändi suorastaan huusi haitaria, Ala-Lahti sanoi, joten miten olisi, lähtisikö Mäkinen soittamaan heidän kanssaan irkkupunkkia? – En ollut juurikaan kuunnellut kelttimusiikkia tai mitään muutakaan sen tyyppistä. Mutta ei se niin erilaista lopulta ollut, vähän enemmän diskanttia ja paljon vähemmän bassoa. Kaikki nuotithan ovat jo olemassa, ne on vain osattava laittaa oikeaan järjestykseen. Lisäksi oli tietenkin sellainen pieni käytännön asia, että istuallaan soittaminen ei tulisi kuuloonkaan. Joten ei muuta kuin kaksitoista kiloa soittovälinettä syliin, selkä suoraksi ja palkeet paukkumaan. Ja pian Mäkinen huomasi, että tässä musiikissa vasta olikin sitä jotain, mikä saa syttymään. – Musiikin lisäksi kiinnostuin ylämaiden kulttuurista ja historiasta, ja aika nopeasti minusta tuli fani. Niissä maisemissa sielu todella lepää, eikä se kilttikään ollenkaan huono vaate ole. Suomalaisen perusmelankolista sielunmaisemaa hellii kenties myös se, että perinteisessä irlantilaisfolkissa surullisetkin sanoitukset höystetään reippaalla, hilpeällä tahdilla. Sorrowheartsin musiikkia Mäkinen kuvailee ”vähän kaiken sekoitukseksi”. Powerfolkia, jossa voi folkin, rokin ja popin lisäksi kuulla metallia, progea tai vaikka countrya. Kappaleiden teemat soitetaan haitarilla ja viululla, mutta muuten mikä tahansa on mahdollista. – Se on energistä, ja on upeaa katsella lavalta, kuinka edessä oleva jengi pomppii ja tanssii pöydillä. Siitä saa itsekin sellaista virtaa, että tekisi mieli jättää päivätyöt ja alkaa tehdä vain tätä, Mäkinen nauraa. The Trooper viimeisenä villitsijänä Kuluneiden kymmenen vuoden aikana bändin tahti on ollut melko maltillinen, keikkoja on heitetty satakolmisenkymmentä ja albumeita on julkaistu parin vuoden välein. Kyllähän se väkisinkin tahtia hillitsee, kun yritetään sovittaa kuuden miehen päivätyöt ja siviilielämä samoille kellonlyömille. – Biisit syntyvät Samin (Ala-Lahti) mielen syvyyksistä, ja me muut sovitamme omat soittimemme siihen päälle. Hän on niin taitava, että sieltä tulee uskomattomia sanoituksia ja sävellyksiä, ja aina hän keksii myös jotain uutta. Kuten vaikka sen, että bändin tulevalla levyllä kuullaan nyt ensimmäistä kertaa aitoa skottilaista säkkipillisoitantaa. Ja ”jenkkivibaa”, luonnollisesti, koska levy on tällä kertaa masteroitu Kaliforniassa. Levyltä ei tällä kertaa löydy muiden yhtyeiden kappaleista tehtyjä cover-versioita. Paria poikkeusta lukuun ottamatta Sorrowhearts ei ole muutenkaan sellaisia äänittänyt, vaikka niitä onkin keikoilla vedettävä, niin omaksi kuin yleisönkin iloksi. – Kymmenessä vuodessa on kasvettu ja kehitytty ainakin sen verran, että nyt uskalletaan kokeilla kaikkea. Mutta Iron Maidenin The Trooper on aina vedettävä viimeisenä, sillä sanomista on tullut molemmilla kerroilla, kun se on jäänyt soittamatta. Katso video Sorrowheartsin All Our Hearts Together -kappaleesta. Sorrowheartsin viides pitkäsoitto Where the good men go julkaistaan perjantaina 7. kesäkuuta. Levyn ilmestymistä ja yhtyeen 10-vuotista taivalta juhlitaan samana päivänä Tampereen Olympiassa.