Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Näkövammaiselle arki on ikuista opettelua – Erkki keksi niksin, jolla hän tunnistaa kasvot: "Onpahan hyvä syy halata, eikä siitä kehtaa kukaan suuttua"

Se tuntui siltä, kuin joku olisi vetänyt sälekaihtimet kiinni. Oli vuosi 1987, ja Raija Hietala heräsi tavalliseen aamuun. Hän avasi silmänsä, kuten niin monta kertaa ennenkin, mutta edessä oli pimeää. Lääkärissä sanottiin, että silmän verkkokalvo on irronnut. Näkevän ihmisen on vaikea kuvitella, miltä se tuntuu. Tai onhan sitä helppo kokeilla, laittaa vain silmät kiinni ja lähtee suunnistamaan. Kaikki on hyvin niin kauan, kun on olemassa takaportti, ja silmät saa auki tarvittaessa. Mutta kun laittaa silmilleen lasit, jotka kuvastavat vaikea-asteista näkövammaa, viimeisetkin turvallisuudenrippeet katoavat. Huone kutistuu, äänet kovenevat, kämmenet hikoavat. Mieli käskee avaamaan silmiä enemmän, mutta ne ovat jo sepposen selällään, ja ahdistus alkaa hiipiä selkäpiistä. –On tavallista, että näön heikkeneminen tai sen äkillinen menettäminen saa ihmisessä aikaan paniikkireaktion. Se on täysin normaalia, mutta siitä yli pääsemiseen tarvitaan aikaa ja paljon tukea. Silti arki on edelleen vaikeaa, ei sitä voi kieltää, Hietala sanoo. Musta huumori helpotti Hietala istuu Nokian näkövammaisten uudessa kerhotilassa Koto-Kavolissa seuranaan Soili Berg , Erkki Taurén ja Tarja Hatanpää . Kahvinkeitin yskähtelee, ja siivuiksi leikattu pullapitko odottaa ottajiaan. He vaihtavat kuulumisia, nauravat ja kertovat, mikä heitä yhdistää. Ystävyyden lisäksi, tietenkin. Joku näkee enemmän, joku vähemmän, kannatusjäsenenä mukaan tullut Berg silmälaseja lukuun ottamatta oikein hyvin. Jokaisella heistä on kuitenkin kokemusta siitä, millaista on, kun silmien eteen piirtyvä maailma katoaa. Erkki Taurénille yksi vaikeimmista asioista on ollut silmien ja käsien yhteistyöstä luopuminen. Kun on ikänsä ollut käsistään kätevä, ja silmä on ohjannut sormien liikkeitä, on lukutelevisiossa riittänyt opeteltavaa. Siinä kädet tekevät töitä eräänlaisella alustalla, ja työtä on seurattava suurentavasta ruudusta. Mutta oppirahat on kannattanut maksaa, sillä jos Taurén jonakin päivänä sokeutuu täysin, kädet ovat jo tottuneet toimimaan kuin itsekseen. Taurén kertoo erottavansa vielä hahmoja kauempaakin, mutta tunnistavansa ihmisiä ja asioita vasta sitten, kun ne ovat alle metrin päässä. Silmien ikärappeuma iski tosissaan hänen ollessaan 76-vuotias, ja nyt lääkärit ovat todenneet, ettei mitään ole enää tehtävissä. Mutta onpahan ainakin hyvä syy halata ihmisiä, Taurén virnistää. Silloin hän pääsee tarpeeksi lähelle nähdäkseen heidän kasvonsa, eikä kukaan kehtaa suuttua tai loukkaantua. Huumoria pitää olla. Ilman sitä elo muuttuisi murehtimiseksi, eikä sellaista kukaan kestä, Hietala nyökkää. –Kun minulta lähti näkö, isäni käski olla murehtimatta, koska onneksi ei lähtenyt ulkonäkö. Isäni oli itsekin menettänyt näkönsä saatuaan sota-aikana tuberkuloosin silmiinsä, ja hänen musta huumorinsa helpotti. Hietalaa naurattaa, hänen mieleensä nousee toinenkin muisto. Hänellä oli aikanaan musta kahviastiasto, sellainen oikein hieno ja tyylikäs. Ja vaikka näkökyky oli juuri mennyt, emännöintitaidoistaan hän ei halunnut luopua, vaan pyysi kotiväen kahville ja kattoi pöydän niin kuin ennenkin. Varovasti toki, pöydän reunaa tunnustellen, ettei tassi humpsahtaisi lattialle. Mutta kuinka ollakaan, kahvikupit hän onnistui kattamaan nurinniskoin, ja tietenkin isä sai ensimmäisen kupillisensa pohjan kautta syliinsä. –Hän lateli kyllä silloin kaikki adjektiivit, jotka vain keksi. Sen jälkeen astiasto lähti vaihtoon, sillä mustat astiat ovat näkövammaiselle vihonviimeinen vitsaus. Ja pakko myöntää, että on meillä posliinit menneet aika monta kertaa muutenkin lattian kautta vaihtoon, hän hymyilee. Tavarat paikoillaan "just eikä melkein" Toinen vitsaus, mistä näkövammainen saattaa suivaantua, on tavaroiden siirtely. Kaiken pitää olla kotona juuri oikeilla paikoillaan, sillä muutenhan tavaroiden etsimiseen menee koko päivä. Jos kaakaopaketti on väärällä hyllyllä, makea suklaajuoma saattaa jäädä haaveeksi. Tai jos leipäveitsi on laitettu laatikossa väärään laitaan, voi seuraus olla verinen. Ja se vasta on mahdoton tilanne, jos kaupassa vaihdetaan hyllyjärjestystä. Onneksi nokialaisissa kaupoissa myyjä rientää kyllä heti apuun, kun näkee valkoisen kepin tai tämän rintarossin, Hietala sanoo ja osoittaa sinistä pinssiään. –Muutaman kerran sain kaupassa vartijat selkäni taakse, kun yritin nenä kiinni tihrustaa jokaista tuotetta, että mitä ne nyt oikein ovat. Sen jälkeen olen aina ottanut kepin mukaan, mutta valitettavan moni ei sitä kehtaa tehdä. Ihan niin kuin olisi jotenkin noloa olla sokea. Noloa se ei missään tapauksessa ole, eikä sitä tarvitse piilotella. Päinvastoin, Hietala kannustaa muitakin ihmisiä tulemaan rohkeasti avuksi, jos sattuu huomaamaan näkövammaisella olevan vaikeuksia vaikkapa kaupassa tai kadulla. –Meidät saa huomioida, mutta meitä ei tarvitse pelätä tai varoa. Kyllä meille saa toivottaa kaunista päivää ja huikata, että nähdään huomenna. Niinhän me itsekin teemme.