Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Blogit Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Menit sitten kuolemaan, vai?

Kuolema on luonnollinen asia. Se on osa elämää, sanotaan. Usein siksi, että moni haluaa sanoa niin. Samalla voi uskotella itselleen, että kuolemasta puhuminen olisi jotenkin luontevaa. Ei ole. Miten voisi olla, kun pelkästään sen ajattelemistakin yritetään välttää. Kuolemaan ei näet voi suhtautua pelkällä olankohautuksella, sillä onhan se tottamaar paljon suurempi asia kuin itse elämä. Elämää me emme osaa odottaa. Me vain tupsahdamme maailmaan itse sitä pyytämättä, mutta kuolemaa osaamme. Silti sen tulo yllättää aina. Näinä aikoina mieleeni palaa kevät 2010. Olin tuolloin sellaisessa jamassa, jossa asioista paremmin tietävät passittivat sydänleikkaukseen. Onnistuneen leikkauksen edellytys oli se, että sydämeni pysäytettiin. Verenkiertoa ja hengitystä pidettiin yllä koneilla. Ennen leikkausta kirurgi toki kertoi leikkauksen kulusta niin tarkkaan kuin suinkin pystyi, ja totesi, että tämän rutiininomaisen korjausleikkauksen jälkeen sydän sitten vain käynnistetään uudelleen. Kysyin, että mitäs sitten, jos sydän ei käynnistykään? –Sille ei sitten mahda mitään, kirurgi sanoi. Vaikka olenkin ottanut tavakseni sanoa, että ainoa ero minun ja runoilijan välillä on se, että minä en ole runoilija, olen julkaissut kolme teosta, joille on yhteistä leikittely ajatuksilla elämästä - ja siis myös kuolemasta. Tuoreimmassa sana elämä mainitaan 15 kertaa, kuolema neljä kertaa. Aiemmista en ole näitä laskenut, mutta kyllä kuolema niissäkin elämän perässä hiihtelee. Väistämätön tosiasia on, että joskus se sitten sivakoi rinnalle, jonka jälkeen lopullinen maali alkaakin jo häämöttää. Huvittavaa kuolemassa on ainoastaan se, että sitä yritetään käsitellä älyllisesti, mutta siinä onnistutaan harvoin. Siksi julkkisten kuolemat nousevat arvoon arvaamattomaan koko kansan yhteisinä voivotteluhetkinä, jolloin saa ottaa osaa oikein olan takaa ja lähteä vaikka torille julistamaan, kuinka nykäset ja muut lindholmit olivat meidän kaikkien suuria esikuvia. Menivät vain kuolemaan aivan liian aikaisin. Ikään kuin me seisoisimme koko elämämme jonkinlaisessa hississä, ja sitten kun seisoskelu alkaa kyllästyttää, päätämme vain painaa nappia silloin kun itse haluamme. Ellei sitten joku muu ehdi painaa ensin. Jos niin käy, on mentävä sinne, minne hissi tilataan ja kun ovi aukeaa, toivottava, että samassa kerroksessa olisi edes yksi kaveri. Joka sitten tokaisisi, että menit sitten kuolemaan, vai? Siihen voisi vastata vain yhdellä tavalla. –Niin. Tällä kertaa sille ei mahtanut mitään. "Niin. Tällä kertaa sille ei mahtanut mitään."