Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Blogit Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Eurovaalikone

Ikä on vain numero – Paitsi silloin, kun puhutaan kuolemasta

Jostain syystä mielessäni on viime aikoina kummitellut vuosia sitten lukemani artikkeli. Siinä nuoret kertoivat, minkä ikäinen nuorena kuollut ihminen heidän mielestään on. Valtaosa haastatelluista nuorista oli sitä mieltä, että raja kulkee 27 vuodessa. Sen jälkeen kuolema on oikeastaan ihan ok, onhan sitä silloin jo tullut elettyä. Yritin etsiä kyseistä artikkelia netin syövereistä, koska olisin halunnut tarkistaa, minkä ikäinen itse olin sitä lukiessani. En löytänyt, joten ehkä se oli aikaa, kun kaikki ei ollut vielä niin digiä. Sen verran muistan, että juttu sai niskavillat nousemaan pystyyn. Todennäköisesti olen siis ollut yli 27, toinen jalka näiden nuorten mukaan jo haudassa. Mutta olisinko ollut sitä mieltä, että kai tämä nyt oli jo tässä? Älkää nyt hulluja puhuko, elämähän on aina edessäpäin. Lohduttaudun sillä, että ehkä noille nuorille tuo luku on jäänyt mieleen niin sanotusta 27:n kerhosta. Tiedättehän, niistä monista muusikoista ja laulajista, jotka ovat kuolleet tuossa mystisessä iässä. Jimi Hendrix , Jim Morrison , Janis Joplin , Amy Winehouse ja niin edelleen. Ja tietenkin Kurt Cobain , joka oli itselleni se ensimmäinen iso kolahdus. Olin silloin 13-vuotias, ja Nirvanaa kuuntelivat kaikki. Voisi sanoa, että se oli meille se kuuluisa päivä, jolloin musiikki kuoli. Ikä on asia, jolla kuollut ihminen määritellään. Tosin vain yksi monista, onneksi. Aina silloin tällöin erehdyn kuvittelemaan, että ikä voitaisiin kuolemasta puhuttaessa unohtaa. Tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta se on nimittäin aina yhtä surullista, odottamatonta, epäreilua ja pohjattoman lopullista. Ja tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta kyseessä on aina jollekin rakas, oma ihminen. Mutta sitten saan itseni jälleen kerran kiinni siitä, että laskeskelen mielessäni vuosia ja vellon suruun lisää mustaa ahdistusta. Ihminen ei ole ihminen, jollei se halua joskus kiusata itseään. Meille, jotka emme ole koskaan menettäneet ketään todella läheistä, sitä tärkeintä, tuollaisista myötätunnon syvyyksistä nouseminen on helppoa. Ei tarvitse kuin herätä ja katsoa ympärilleen. Ne ihmiset, jotka oikea menetys on potkaissut reunalta ja jotka pystyvät kampeamaan itsensä sieltä ylös, ovat superolentoja. En tiedä, miten sen teette, mutta toivon, että voitte joskus kertoa sen kaikille, jotka sitä tietoa tarvitsevat. "Ihminen ei ole ihminen, jollei se halua joskus kiusata itseään."