Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Blogit Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Eurovaalikone

Mari Peltoniemi menetti miehensä 53 yhteisen vuoden jälkeen– nyt musertavan surun rinnalla kulkee syvä kiitollisuus: "Minä tunnen, että Reijo on täällä"

Suru on melko tummanpuhuva sana. Se merkitsee jokaiselle meistä hieman eri asioita. Jokainen meistä kokee sen eri tavalla, mutta aina sen perimmäinen syy on sama. Olemme menettäneet jotakin, meille tärkeää. Mari Peltoniemen suru muuttaa muotoaan koko ajan. Joinakin päivinä kauniit ja hauskat muistot valtaavat mielen ja olo on miltei hilpeä. Seuraavana päivänä hän voi vajota mustaan kuoppaan. Kaipaus on repivää. Joskus suru sattuu niin paljon, että tekee mieli huutaa ääneen. Ikävä, ikävä, ikävä. Mari Peltoniemi kaipaa niitä hetkiä, kun toivotettiin hyvää yötä ja hyvää huomenta. Hän kaipaa yhteisiä juttutuokioita ja naurua. Vaikka surun ytimessä onkin totaalinen yksinäisyys, niin päällimmäisenä on syvä kiitollisuus. Kiitollisuus 53 yhteisestä vuodesta. Kiitollisuus lapsesta ja kahdesta ihanasta lapsenlapsesta. Kiitollisuus kaikista hienoista kohtaamisista, joita Mari Peltoniemi on saanut elämänsä aikana kokea. Toukokuu toi onnettomuuden Toukokuussa 2018 Mari Peltoniemi oli juuri juonut aamukahvit miehensä Reijon kanssa. Sitten Mari taputti miestään poskelle ja kehotti olemaan varovainen. Reijon oli vaikea liikkua vihoittelevan lonkan takia ja Mari olisi muutaman tunnin poissa. Kun Mari Peltoniemi tuli kotiin, Reijo makasi eteisen lattialla. Reijo oli saanut sairauskohtauksen. Kaatuessaan hänen kaularankansa oli murtunut. Siitä seurasi neliraajahalvaus. Reijo joutui TAYSiin tehohoitoon. Viime kesä oli kaunis ja helteinen, mutta se meni Marilta ohi, sillä hän vietti kaiket päivät sairaalassa miehensä rinnalla. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli lähtenyt asioilleen tuona toukokuisena aamuna. Mutta eräs ihana sairaanhoitaja vakuutti, että onnettomuus olisi tapahtunut, vaikka Mari olisi roikkunut Reijon housunpuntissa kiinni. Mari Peltoniemi ei tiennyt, tulisiko Reijo enää kotiin. Siitä huolimatta hän pyysi poikaansa kantamaan sohvan keittiöön. Siinä Reijo saisi nukkua, kun ei voisi yläkertaankaan kiivetä. Siitä tulisi papan sohva. Tuo sohva on edelleen keittiössä, mutta Reijo ei enää palannut kotiin sairaalasta. Hän nukkui pois heinäkuun lopulla 72-vuotiaana. Vaikka Reijo olikin halvaantunut, hänen ajatuksensa kulki kirkkaana loppuun saakka. Hän oli oma itsensä, hauska ja huumorintajuinen. Hän oli läsnä rakkailleen. – Reijo koki saaneensa elämältä kaiken. Hän lähti täältä iloisena miehenä, Mari Peltoniemi sanoo. Kiitollisuutta ja kauniita muistoja Menetys oli Peltoniemen perheelle musertava, mutta kuten sanottu syvän surun keskeltä alkoi kummuta syvä kiitollisuus. Kiitollisuus hyvästä yhteisestä elämästä ja kiitollisuus kaikista niistä kohtaamisista, joita Mari Peltoniemi sai kokea miehensä sairauden aikana ja kuoleman jälkeen. – Olen ollut aina erittäin omatoiminen ihminen ja järkännyt toistenkin asioita niin, että olen välillä unohtanut itseni. Reijon kuolemaan jälkeen olin tilanteessa, jossa minun oli pakko pyytää apua. Eräänä aamuna Mari kirjasi ylös kaikki kokemansa hienot ja ikimuistoiset kohtaamiset. – Kaikki tapaamamme ihmiset jättävät meihin jonkin jäljen. Oli kyse sitten taksikuskista tai sairaanhoitajasta, kenestä tahansa. Vaikka kohtaaminen olisi lyhytkin, ihminen voi muistaa sen lopun ikäänsä. Mari Peltoniemi kirjoitti kiitoskirjeen kokemistaan merkittävistä kohtaamisista. Kirje on julkaistu lehtemme verkkopalvelussa 30.12. ja printissä 31.12. Reijon kuoleman jälkeen Mari Peltoniemi on halunnut tehdä samoja asioita kuin yhdessä Reijon kanssa teki. Hän haluaa tehdä heidän yhteisiä herkkuruokiaan. Käydä teatterissa ja elokuvissa. Reijolle oli tärkeää järjestää kaikkea kivaa perheelleen. Peltoniemen perheessä on aina vietetty kevätkauden avajaisia ja kesäkauden päätösjuhlia. Niin vietetään jatkossakin. Mari Peltoniemi on säilyttänyt kaikki miehensä vaatteet ja tavarat. Ne saavat olla niillä sijoillaan, missä olivatkin Reijo kuollessa. Mari Peltoniemi katselee kotiaan ja sanoo tuntevansa vahvasti miehensä läsnäolon. – Minä tunnen, että Reijo on täällä. Mari Peltoniemi on onnellinen siitä, että hänen lapsenlapsensa ehtivät tutustua pappaan niin hyvin, että muistavat tämän lopun ikäänsä. Pappa oli hauska, rakas ja niin hellä ja läheinen. Ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan.