Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Blogit Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Eurovaalikone

Some-riippuvaisuus on vähän kuin tyhmyys – Siitä kärsivät enemmän kaikki muut, kuin sinä itse

Siitä on jo monta vuotta aikaa, kun ensimmäisen kerran tajusin jääneeni kakkoseksi kännykälle (ja kyllä, siitä on niin monta vuotta, että silloin puhuttiin vielä kännyköistä). Istuin Tampereella kahvilla hyvän kaverini kanssa, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Kerroin vuorostani kuulumisiani, kun hän vilkaisi yhtäkkiä puhelintaan ja alkoi hihitellä ääneen. Twitter oli silloin jotain ihan uutta ja ihmeellistä, ja siellä joku oli tviitannut jotain superhauskaa. Siihen jonkun tyypin johonkin tviittiin oli tietenkin pakko vastata, ja sehän se vasta hauskaa olikin. Kai sitä tuli hymyiltyä mukana, niin kuin hölmöt hymyilevät, kun eivät oikein tiedä, mistä on kyse. Se oli jotenkin typerryttävä tilanne, eikä siihen oikein osannut reagoida. Olisiko pitänyt sanoa, että laita puhelin pois ja katso minua? Vähän niin kuin sanoisit pikkulapselle, että soosoo, nyt pitää laittaa lelut nukkumaan ja kuunnella äitiä. Nyt on jo jonkin aikaa vauhkottu siitä, miten puhelimen jatkuva räplääminen ja sosiaalisessa mediassa roikkuminen pilaavat meidät. Puhutaan some-riippuvuudesta, ja toinen toistaan kovempi asiantuntija neuvoo mediassa säännöllisesti, miten siitä pääsee eroon. Erilaisia tutkimuksia on tehty tiuhaan tahtiin, ja esimerkiksi San Diegon yliopistossa tehty tutkimus julisti alkuvuodesta, että jatkuvasti somessa roikkuvat nuoret ovat onnettomampia kuin ne, jotka viettävät aikaa myös ihkaoikeiden ihmisten seurassa. En tiedä, rikonko jotain tutkijatohtorien sanatonta sääntöä kääntäessäni asian nurinpäin, mutta käännän silti. Nimittäin se, että viettää aikaa some-riippuvaisen ihmisen seurassa, ainakin takuuvarmasti vähentää onnellisuutta. Mikään ei ole turhauttavampaa, kuin näkymättömyys. Paitsi se, että aikasi seinää tuijoteltuasi ja kynsinauhoja nypittyäsi tartut itsekin siihen puhelimeen, ja silloin se toinen herää. Nyt, kun sinäkin keksit näköjään itsellesi tekemistä, voidaan jutella. Ainakin sen aikaa, kunnes puhelin taas kilahtaa. Jos tällaiset tilanteet saavat minut, aikuisen ja muka kai terveellä itsetunnolla varustetun ihmisen, loukkaantumaan ja tuntemaan itseni täysin mitättömäksi, niin miltähän se tuntuu nuorista, joilla kaikki pään sisäiset palaset vielä etsivät paikkaansa ja seilaavat vähän siellä sun täällä? Ei some silti mikään pahuuden pesä ole, onhan sielläkin niitä oikeita ihmisiä ja siellä on helppo pitää yhteyttä niihinkin ystäviin, joita ei ole mahdollisuutta juurikaan nähdä kasvotusten. Se on tätä päivää, totta kai, ja pitäisihän se ymmärtää. Mutta silti haluaisin joskus kehdata tehdä niin kuin yksi toinen kaverini, joka oli niin ikään istahtanut kahville vanhan ystävänsä kanssa. He eivät olleet tavanneet vuosiin, eikä se juttu siinäkään sitten oikein ehtinyt lähteä luistamaan. Katseltuaan vartin verran vanhan ystävänsä sometusta, kaverini oli napannut takkinsa ja painunut ulos. Jälkikäteen hän naureskeli minulle, että onkohan se toinen vieläkään huomannut, että hän lähti menemään. Mutta eihän sitä kehtaa, koska sillä tavalla tulisi melko varmasti loukattua sitä toista. Vaikka toisaalta, eihän se välttämättä edes huomaisi. Riittäähän sillä siellä näytöllä seuraa(jia).