Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Tekniikan historiaa: Reissumies Rautavaaran käsissä nähty Landola säesti hallelujaa ja rillumareitä

Pietarsaarelaisen 1970-luvun omakotitalon nurkassa lukee suurin kirjaimin Landola. Kyltti on talon kokoon nähden selvästi ylisuuri – se on aikoinaan ollut huomattavasti suuremman rakennuksen seinässä. Parhaimmillaan Euroopan suurin kitaratehdas on kutistunut autotalliverstaaksi, kokoluokkaan josta sen toiminta käynnistyi yli kuusi vuosikymmentä sitten. Landola-tuotemerkkiä pitää hengissä kitaratehtaan viimeinen omistaja Erkki Noromies. Hän lunasti tavaramerkin käyttöoikeuden ja mittavan komponenttivaraston yrityksen konkurssipesältä muutama vuosi sitten. "Yritän pitää liekkiä yllä rakentamalla tilaustyönä pari kitaraa kuukaudessa. Ehkäpä joku vielä haluaa jatkaa kitaroiden valmistamista Landolan arvokkaiden perinteiden pohjalta", Noromies sanoo. Kyselyitä on kyllä ollut, mutta ei vakavasti otettavia. "En halua myydä tuotemerkkiä käytettäväksi Kaukoidässä valmistettavien heikkolaatuisten soitinten myyntikikkana." Noromiehen omakotitalo pursuaa valmiusasteeltaan eritasoisia kitaroiden osia: kauloja, runkoja ja pienempiä komponentteja. Nykyisellä tuotantotahdilla niistä voi rakentaa kitaroita kymmeniä vuosia. "Lisäksi minulla on vuokratuissa varastotiloissa suuri määrä hyvin säilytettyä soitinpuuta. Raaka-ainetta siis riittää", Noromies sanoo. Monitoimiverstas Landola-kitaroiden historia sai alkunsa kahden pietarsaarelaisveljeksen monitoimiyrityksestä. Ernst ja Emanuel Mattsonin Veljekset Mattson Oy toi maahan polkupyörätarvikkeita ja ruotsalaisia Levin-kitaroita vuodesta 1942 alkaen. Pula-aikana he valmistivat muun muassa puisia polkupyöränrenkaita. Sodan jälkeen kaikesta oli pulaa Suomessa. Niinpä veljekset päättivät laajentaa tuotantoaan ja rakentaa uuden tehtaan. Lainaa he saivat sillä ehdolla, että tarjosivat työpaikkoja sodasta palaaville miehille. Kun yrityksen omistajapohja laajeni, sille piti keksiä uusi nimi. Tehdasalueen Muntersgatan muuntui yritysnimeksi Munkers vuonna 1945. Omistajiksi tulivat myös Rafael Stranden, Salomo Lillkvist ja Valter Hagman. Tehtaan valmistuttua omistajat ryhtyivät miettimään, mitä siellä tehtäisiin. Ankarien sotavuosien jälkeen menekkiä riitti kaikelle, mitä keksittiin valmistaa: polkupyörän pumpuille, tavaratelineille, lastenistuimille, erilaisille soittimille, metrimitoille, kaarisahoille, verhotangoille… kaikki kävi kaupaksi. Munkersin omistajat kehittivät tehtaan työkoneet ja valmistuslaitteistot pitkälti itse. Esimerkiksi Rafael Strandenin kehittämä 12-nopeuksinen pylväsporakone laajensi tuotevalikoimaa merkittävästi. Nimi ilmasta Kitara oli vasta toimintansa aloittaneelle Munkersille tärkeä tuote. Soittohaluisille suomalaiskitaristeille ei ollut tarjolla soittimia, sillä sota oli keskeyttänyt tuonnin eikä maassa ollut ainuttakaan kitaratehdasta. Yhtiön ensimmäinen kitara valmistui helmikuun lopussa 1946. Sen nimeksi ei kuitenkaan tullut Munkers vaan Landola. Mattsonin veljesten vaimot keksivät nimen ”ilmasta” – Landola kuulosti hyvältä, vaikka sana ei tarkoittanut mitään. Tehdas teki alkuaikojen kitaransa lähes sataprosenttisesti suomalaisista raaka-aineista: kuusesta, koivusta ja pyökistä. Tuontitavaraa olivat vain viritinkoneistot, jotka piti hankkia Ruotsista. Siihen yhtiö tarvitsi tuontiluvan lisenssivirastolta. Lupa-anomuksessa Munkers ilmoitti pystyvänsä valmistamaan noin tuhat kitaraa vuodessa, minkä yhtiö uskoi täyttävän maan tarpeen. Yhtiö ryhtyi valmistamaan myös mandoliineja. Kotimaisilla soittimilla kovia kokenut kansakunta sai viihdykettä ankaraan arkeensa. Munkersin kitaravalmistuksen alkua leimasi pioneerihenki: kaikki mallit, koneet ja työmenetelmät kehitettiin itse ilman esikuvia. Yritys jopa patentoi Salomo Lillkvistin ideoiman kitaran kaulan kiristystangon vuonna 1951 tietämättä, että amerikkalainen Gibson oli patentoinut vastaavan jo 30 vuotta aiemmin, 1923. Kitaralähetys Merkittävä asiakasryhmä sekä Munkersille että toiselle kotimaiselle kitaravalmistajalle Nosolle olivat erilaiset kristilliset lahkot, joiden kitarayhtyeet levittivät sanomaa. Pelastusarmeijan, helluntailaisten ja vapaaseurakuntien kitarakuorot eivät arkailleet käyttää aiemmin vain tanssiorkesterien käyttämää soitinta. Kotimaisilla kitaravalmistajilla oli lahkoihin hyvät suhteet – osa Munkersin johdosta oli helluntailaisia. Luterilainen kirkko suhtautui kitaraan säestyssoittimena vielä 1940- ja 1950-luvulla huomattavasti pidättyvämmin. Ehkä instrumenttiin oli tarttunut liikaa synnillisen rillumarein patinaa. Suoramyynti helluntaiseurakunnille ja Ristin Voitolle kattoi 1950-luvun alussa valtaosan Munkersin kitaratuotannosta. Vuonna 1950 Landoloita valmistui 1 700. Samana vuonna yritys valmisti myös 450 000 puista metrinmittaa – pääosa vientiin – ja 15 600 polkupyörän telinettä. Munkers pyrki alusta alkaen laajentamaan markkina-aluettaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Yhtiön edustajat kävivät ahkerasti erilaisilla messuilla ulkomailla, mikä oli tuohon aikaan suomalaisille pienyrityksille harvinaista. Ensimmäinen vientituote olivat metrinmitat, mutta pian myös pietarsaarelaiset kitarat alkoivat löytää ostajia Suomen rajojen ulkopuolelta. Pariisin Messuille vuonna 1949 osallistunut toimitusjohtaja Ernst Mattson saattoi ylpeillä Ristin Voitto -lehden mainoksessa messuilla saadusta tunnustuksesta, että ”Munkersin valmistamat Landola-kitarat ovat maailman parhaita”. Itseluottamusta riitti. Veneveistämön nurkassa Tehtaan kymmenvuotisjuhliin vuonna 1952 valmistui myös 10 000. Landola-kitara. Juhlasoittimen voitti arpajaisissa rouva Ida Backman. Munkersin eri toimialat erkaantuivat vuonna 1954. Kitaroihin keskittyvän yhtiön omistajiksi päätyivät Börje Forss ja Sanfrid Höglund. Kitaratuotanto siirtyi Pietarsaaren vanhaan satamaan rakennukseen, jossa toimi myös Munkersin tytäryhtiö Puuseppä & Vene. Käytännössä kitara- ja mandoliiniosasto toimi veneveistämön nurkassa. Lähetti kuljetti valmiit kitarat kolmipyöräisellä pakettipolkupyörällä rautatieasemalle, josta ne jatkoivat matkaansa maailmalle. Kitaravienti vilkastui 1950-luvun lopulla. Merkittävin kohdemaa oli Norja. Erkki Noromies esittelee vanhan sataman alueella edelleenkin seisovaa rakennusta. "Tuon ikkunan takaa katselin pikkupoikana, miten Munkersin työntekijät hioivat kitaroiden osia." Kuolema, konkurssi ja Landola Munkersin toimitusjohtaja Sanfrid Höglund kuoli lento-onnettomuudessa 1961. Yhtiön rahoittajat menettivät uskonsa kitaratehtaaseen ja panivat sen konkurssiin. Työntekijöiden luottamus tulevaisuuteen oli vahvempi. Työnjohtaja Uno Sjöblom ja konttoristi Nils Höglund ostivat yrityksen ja jatkoivat sen toimintaa. Yritys sai tuotteen nimen: Ab Landola Oy syntyi 1961. Landoloita rakennettiin hajallaan erilaisissa väliaikaisissa tiloissa – sataman veneverstaassa, autotalleissa, vanhoissa kanaloissa – eri puolilla Pietarsaaren seutua vuoteen 1967 saakka. Tuotantoa oli pakko tehostaa, sillä kitaroita lähti maailmalle pitkälti toista sataa joka päivä. Vuonna 1967 Pietarsaaren maalaiskuntaan, nykyiseen Pedersören Sandsuddiin valmistui teollisuushalli, jossa Landola toimi kukoistuskautensa loppuun saakka. España-sähkökitara Suomesta 1960-luku oli Landolan ulkomaanviennin läpimurtokausi. Euroopan markkinat avautuivat Frankfurtin musiikkimessujen kautta 1963 alkaen. New Yorkissa toiminut soitinliike B. Jacobsen vei suomalaissoittimet Yhdysvaltain markkinoille España- ja Val Dez -tuotemerkeillä. Suurille markkinoille pääsy nosti tuotannon uuteen mittaluokkaan: Pietarsaaresta lähti Atlantin taakse 10 000–30 000 soitinta vuodessa. Landola valmisti USA:n markkinoille soittimia, joita ei Suomessa juuri tunneta, esimerkiksi Gibsonin 335 –mallia mukailevia puoliakustisia sähkökitaroita ja akustisia bassokitaroita. Huolimatta España-tuotemerkistä mainoskuvissa oli suomalaismaisemia tai saunovia ihmisiä, minkä yhteys kitaransoittoon on jo aika kaukainen. Landolan vientimaiksi vakiintuivat myös Kanada, Ruotsi, Norja, Tanska, Englanti, Skotlanti, Sveitsi, Ranska, Länsi-Saksa, Itävalta ja Hollanti. Kitara, rock ja folk Kitarasta tuli kaikkien suosima edullinen soitin 1950-luvun rock and roll -villityksen myötä. Sen suosio vain kasvoi, kun muotiin tuli rautalankamusiikki 1960-luvun alussa, jota seurasi folk-buumi vuosikymmenen loppupuolella. Samoihin aikoihin myös klassisen kitaransoiton harrastus yleistyi. Suomessa alan uranuurtajana toimi Ivan Putilin, joka käynnisti kitaransoiton opetuksen Sibelius-Akatemiassa 1967. Sen jälkeen harrastus levisi musiikkiopistoihin ja konservatorioihin ympäri maata. Sekä poppareiden että klassisen kitaramusiikin harrastajien into satoi Landolan laariin: yhtiö valmisti sekä teräs- että nailonkielisiä kitaroita. Mallisto ulottui hyvin edullisista aloittelijamalleista keskihintaisiin vakavamman harrastajan soittimiin. Musiikin ammattilaiset ja pitkälle edenneet harrastajat joko suosivat tunnettuja maailmanmerkkejä tai teettivät instrumenttinsa tilaustyönä. Landolan mallisto kattoi kuitenkin hyvin suurimman kohderyhmän. Pietarsaaren tehdas toimi kahdessa vuorossa vuosina 1966–67. Päivittäin valmistui 140 kitaraa. 40 000 kitaran vuosituotannosta 85 prosenttia meni vientiin. Laadusta määrään Kun Landolan suosio jatkui myös 1970-luvun alussa, omistajat hakivat paisuneelle toiminnalle tukea myymällä yhtiön isommalle kotimaiselle alan toimijalle, Musiikki-Fazerille. Tuotantoa piti laajentaa, sillä kitaroita olisi mennyt kaupaksi enemmän kuin Pietarsaaren tehdas pystyi rakentamaan. Höglundin ja Sjöblomin rahkeet ja rohkeus eivät riittäneet kasvuhyppyyn. Fazer pani toimeksi ripeästi: yhtiö rakensi Pietarsaaren kitaratehtaan viereen vuonna 1975 toisen samankokoisen teollisuushallin. Vuosituotanto kaksinkertaistui 80 000 kitaraan. Vastuu kitaroiden myynnistä siirtyi Fazerin pianojen vientiyksikölle. Kasvanut tuotanto painottui halpoihin kitaroihin. Tärkeintä oli tehdä paljon, ei niinkään tuotteen korkea laatu. Fazer-Landolan kausi jätti pitkän naarmun Landola-kitaroiden maineeseen. "Fazerin organisaation suhtautumista kitaroiden laatuun kuvaa se, että he miettivät vakavissaan kitaroiden valmistusta lastulevystä. Sitähän käytettiin halvimpien pianojen rakenteissa", Erkki Noromies sanoo. Uhka idästä 1970-luvun lopussa sekä Landola että muut läntiset kitaravalmistajat saivat vastaansa kovan kilpailijan idästä. Japanilaiset valmistajat, muun muassa Yamaha, Ibanez ja montaa merkkiä valmistanut Matsumoku täyttivät markkinat soittimilla, joiden hinnat olivat todella edullisia halvempien raaka-aineiden ja tehokkaan sarjatuotannon ansiosta. Myös korealaiset kitaratehtaat toivat markkinoille erittäin halpoja soittimia. Läntisten kitaravalmistajien ahdinkoa lisäsi kysynnän hiipuminen kotimarkkinoilla. Muutamassa vuodessa suuri osa Euroopan kitaratehtaista joko pisti lapun luukulle tai kutisti toimintansa murto-osaan aiemmasta. Amerikkalainen Martin osti maineikkaan Levinin kitaratehtaan Ruotsista ja lopetti tuotannon siellä. Landolan paikallisjohtaja Nils Höglund uskoi tässä vaiheessa Landolan kestävän kilpailua muita eurooppalaistehtaita paremmin. Merkin markkinaosuus oli kuitenkin kutistunut jopa Suomessa Japanin ja Korean tuonnin puristuksessa. Myös vienti Ruotsiin hankaloitui, kun maa devalvoi kruunun 16 prosentilla syksyllä 1982. Muutaman huonon vuoden jälkeen Fazer halusi eroon kitaravalmistuksesta. Pelastaja löytyi taas kerran tehtaalta: Nils Höglund osti vuonna 1983 sen takaisin itselleen. Vaihtoehtona olisi ollut tehtaan lopetus ja kaikkien noin 30 työntekijän irtisanominen. Varovasti eteenpäin Höglundin palatessa Landolan omistajaksi yhtiön tilanne oli hyvin vaikea. "Päätös jatkaa toimintaa uutena omistajana piti tehdä nopeasti. Kustannukset vaikuttivat suurilta huomioon ottaen, etten ollut enää niin nuori. Sain toki hyvän tuen rahoittajilta. He olivat työntekijöiden puolella ja halusivat, että yritys jatkuisi", Höglund kommentoi kauppaa Jakobstads Tidningenissä. Uusvanha yritys aloitti toimintansa varovasti: se luopui Fazerin aikana rakennetusta uudesta tehdasrakennuksesta ja palautti koko tuotannon vanhaan halliin. Tuotantotapojen tehostaminen tuotti tulosta nopeasti: yhden kitaran valmistusaika lyheni kahteen tuntiin, mikä oli kansainvälisessä vertailussa hyvä vauhti. Vielä 1960-luvulla yhden kitaran valmistukseen oli tarvittu kuusi työtuntia. Vajaan 20 000 kitaran vuosituotannosta noin 60 prosenttia jäi kotimaahan. Vientiä Skandinaviaan ja Länsi-Eurooppaan helpotti paikallisten kilpailijoiden karsiutuminen. Landola jäi lähes ainoaksi vaihtoehdoksi Kaukoidän soittimille. Sen tuotevalikoima myös laajeni lasten soittimiin ja viisikielisiin kanteleisiin, joita tilattiin Suomen kouluihin suuria määriä. Poika ruoriin Neljännesvuosisadan Landolaa johtanut Nils Höglund kuoli vuonna 1986. Hänen poikansa, Pietarsaaren kaupungin hallintopäällikkönä toiminut Caj-Ola Höglund oli yhtäkkiä kitaratehtaan omistaja ja toimitusjohtaja. Kauppa- ja valtiotieteen maisterilla oli kokemusta kitaravalmistuksesta yhden taksvärkkipäivän verran. Caj-Ola Höglund kuitenkin tarttui yrityksen ruoriin rohkeasti. Tehtaan toiminta jatkui vanhalla rutiinilla, mutta uusi johtaja pyrki heti palauttamaan hiipuneet Amerikan-kontaktit. Ajatuksena oli, että kovilla Yhdysvaltain markkinoilla menestyy vain hyvällä tuotteella. Se parantaa mainetta Euroopassakin. Vuonna 1988 julkistettu yhteistyö suuren amerikkalaisen International Music Corporationin kanssa hyytyi kalkkiviivoille, kun IMC päättikin siirtää pari vuotta yhdessä kehitetyn Aspen/Landola-malliston valmistuksen Koreaan. Landolan mallistoon jäivät Luthier-mallit muistona tuotekehitysprojektista. Landola kuitenkin palasi USA:n markkinoille pienemmän maahantuontiyrityksen kautta 1990-luvun alussa. Eroon Lada-imagosta Fazerin kauden jälkeen oli selvää, ettei Suomessa toimiva kitaratehdas voi kilpailla Kaukoidän massavalmistusta vastaan halvalla hinnalla. Lisäksi halpoihin tusinakitaroihin painottunut tuotanto oli pilannut Landolan maineen. Sinänsä tunnetulla merkillä oli Lada-imago. Caj-Ola Höglund käynnisti vuonna 1989 tutkimus- ja kehitysprojektin Ikaalisten soitinrakennuskoulun kanssa. Soitinrakennuslinjan opettajan Rauno Niemisen johtaman hankkeen tavoitteena oli parantaa kitaroiden ääntä ja laatua. Projekti tuotti muutoksia tuotantotapoihin, materiaalivalintoihin ja pintakäsittelyyn. Jo unohdettu kotimainen koivu palasi teräskielisten kitaroiden kaulamateriaaliksi. Vaikeista ajoista huolimatta Landola pystyi palauttamaan Fazer-kaudella rapistuneen laadun. Samalla mallisto uusiutui ajanmukaiseksi. Merkittävä materiaali-innovaatio oli lämpökäsitellyn puun käyttö. Lämpökäsittely tavallaan vanhentaa puumateriaalin solukkoa, jolloin puun eläminen lämpötilan ja kosteuden muuttuessa vähenee ja sointi paranee. Liian iso pala Monta kertaa kompuroinut kitaratehdas tukehtui liian isoon suupalaan vuonna 1995. Se päätyi konkurssiin, kun erehtyi sopimaan amerikkalaisen Peaveyn kanssa tuotantokykyynsä nähden aivan liian suuren kitaramäärän sarjavalmistuksesta. Caj-Ola Höglund kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa tapaamisen Hartley Peaveyn kanssa kestäneen noin viisi minuuttia. Siinä hän sopi valmistavansa Peaveylle 5 000 kitaraa kuukaudessa – 20-kertaisen määrän Landolan sen hetkiseen tuotantoon verrattuna. Peavey valmisti kaikki muut tuotteensa kotikaupungissaan Mississippin Meridianissa, mutta akustisten kitaroiden teko ei siellä onnistunut liian kostean ilmaston takia. Höglundin omistama Landola-Marketing oli hoitanut Peaveyn edustusta Suomessa hyvällä menestyksellä pari vuotta. Niinpä Peavey tarttui suomalaisen tarjoukseen, joka sisälsi mahdollisuuden tehdä rahaa ilman investointeja. Ylikierroksia ja laatuongelma Tällaisen sopimuksen teko paljastaa Höglundin kokemattomuuden kitaranvalmistuksessa: tuotannon 20-kertaistaminen hetkessä ei onnistu ilman että laatutaso romahtaa. Tarkoitus oli rakentaa Fazerin rakennuttamaan teollisuushalliin pitkälle automatisoitu kitaroiden tuotantolinja, mutta sen pystyyn saaminen vaati aikaa ja rahaa. Landolalla ei ollut kumpaakaan. Siksi vanhaan tuotantolinjaan väännettiin lisää kierroksia. Kahdessa vuorossa valmistui jo reilut tuhat kitaraa kuukaudessa. "Käsipareja piti saada lisää, joten tehdas palkkasi suurin piirtein kaikki ohikulkijat töihin. Kokemattomien työntekijöiden kiireessä kasaamat kitarat olivat tietysti laadultaan usein surkeita", Erkki Noromies muistelee. Peavey puolestaan valvoi tarkasti laatumielikuvaansa. Niinpä suuri osa Pietarsaaresta lähetetyistä kitaroista palautettiin kelpaamattomina. Reilun puolen vuoden säheltämisen jälkeen konkurssi koitti kesäkuussa 1995. Laatu taas kunniaan Kitaratehtaan seitsemäs omistaja löytyi jälleen kerran saman katon alta. 1970-luvun lopusta yrityksessä muun muassa maahantuonnista vastannut Erkki Noromies ryhtyi valmistamaan Landoloita omistamansa Audiosal Oy:n nimiin. Laatu palasi arvoonsa kitaratehtaalla. "Ostin ensi töikseni koko henkilökunnalle sadan päivän koulutuspaketin Ikaalisten soitinrakentajakoulusta, koska soittimiin käytettyjen materiaalien peruskäsittelyssä oli ollut ongelmia", Noromies kertoo Piti palata juurille, perusasioihin. Jos kitaran rakentaja ei osaa käsitellä puuta, soittimesta ei tule hyvää. Audiosalin omistuksessa Landola valmisti jälleen ylemmän keskiluokan laatusoittimia noin 15 vuotta. Huomattava osa niistä meni vientiin. Takaisin kotiverstaaseen Viime vuodet yritystä johti Erkki Noromiehen poika Jan, ja mukana olivat myös muut sisarukset. Tämäkään yritys ei selvinnyt hengissä. Toiminta tehtaana loppui tämän vuosikymmenen alussa. "Rahat ja voimat loppuivat juuri siinä vaiheessa kun homma alkoi olla hallussa. Uskon edelleen, että laatukitaroiden valmistus piensarjoina voi olla Suomessakin kannattavaa", Noromies sanoo. Nyt hän on eläkeläinen, joka harrastaa kitaroiden rakennusta omakotitalossaan. Landolat syntyvät jälleen käsityönä hyvin pienessä pajassa. Niitä on pian 70 vuoden aikana valmistunut runsaat puoli miljoonaa. Sillä määrällä pietarsaarelaistehdas pääsee maailman kitaravalmistajien listalla jo melko korkealle. Landola on ollut suomalaiskotien yleisimpiä seinäkoristeita, koska kitaraan on ollut lähes kenellä tahansa varaa. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka oppisi soittamaankin… Lähteet: Rauno Nieminen: Landola 1942–1992 (Soitintutkimuskeskus 1993); Juha Vartiainen: Suomikitarat (Readme.fi 2008); Jakobstads Tidning; Helsingin Sanomat Juttu on julkaistu Tekniikan Historiassa 4/2015 Rautavaara myi Munkers hyödynsi markkinoinnissaan suosittua urheilusankaria, laulajaa ja elokuvatähteä Tapio Rautavaaraa. Tehdas valmisti tähden käyttöön vuonna 1950 kaksi erityisen suurikokoista nimikkokitaraa, jotka jäivät ainoiksi laatuaan. Ahkerasti maata kiertänyt suomalaisten Tarzan ylisti mainoksissa Landolaa sanoen sen ”täyttävän suuret musiikilliset vaatimukset”. Itse asiassa Rautavaara ei osannut soittaa kitaraa juuri lainkaan, mikä paljastuu vähänkään kitaransoittoa osaaville hänen arkistoesityksistään. Laulajana ja esiintyjänä hän toki oli maailmanluokkaa. Tunnettu suomalainen kitaristi Viljo Immonen sai myös nimikkomallinsa Landola-mallistoon. Tämä nimensä markkinointikäyttöön antanut taiteilija myös hallitsi instrumentin. Kotimainen kilpailija Landolan kanssa samoille markkinoille pyrki toinenkin kotimainen kitaratehdas: Jaakko Noso aloitti kitaroiden valmistuksen Järvenpään Seutulantiellä samoihin aikoihin Munkersin kanssa. Kaksi suomalaista kitaratehdasta kilpaili monilla messuilla tasapäisesti. Noson tarina päättyi 1960-luvun puolivälissä, kun Jaakko Noso sai tarpeekseen suomalaisesta harkintaverotuksesta ja muutti Kanadaan. Hänen tehtaansa kitarat ovat edelleen arvostettuja keräilykappaleita ja myös käyttösoittimia. Kappalemääräisesti Noso on toiseksi suurin suomalainen kitaravalmistaja. Suurimmillaan se työllisti kymmenkunta henkilöä. Jaakko Noson arvostusta kuvastaa se, että Suomen Soitinrakentajien Kilta kutsui hänet ensimmäiseksi kunniajäsenekseen vähän ennen hänen kuolemaansa. Noso kuoli Kanadassa huhtikuussa 2013, kolme kuukautta ennen satavuotispäiväänsä.