Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Blogit Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Miksi pidätellä, jos jokainen ulvaisu auttaa? Ulvova Mylläri näyttää katsojalle ihmisen keksimän hulluuden

Vanha siurolainen sanonta (jonka keksin juuri äsken) kuuluu niin, että ilman osaavia ihmisiä parhaastakin reseptistä tulee pannukakku. Tässä reseptissä, Ulvovassa Myllärissä , on kaikki ainekset kohdallaan. On maalaismaisemaa ja maalaisen sielunmaisemaa, on romansseja ja hulluutta ja viinaa, on sujuvaa sanataiteilua ja surkuhupaisia sattumuksia. On niin perisuomalaisia peräkylän poijuilijoita kuin vain olla ja saattaa. On tyttö ja poika ja kielletty rakkaus, ja ehkäpä onnellinen loppu, tai sitten ei. Ei nyt paljasteta ihan kaikkea. Eihän myllärikään paljasta kaikkea, vaikka sitä kansa jo yhdessä kohdassa vähän vaatiikin. Näyttelijöiden ja yleisön välinen vuorovaikutus, tai oikeammin näyttelijöiden kyky ottaa katsoja kokonaisvaltaisesti osaksi tapahtumia, on yksi Siuron Koski-Teatterin kesänäytelmän parhaista antimista. Tuttu tarina Myllärin tarina alkaa siitä, kun tämä päättää etsiä uutta alkua menetettyään tulipalossa omien sanojensa mukaan sekä myllynsä että vaimonsa. Elämän ovet avautuvat erään kyläpahasen vanhassa myllyssä, jonka tämä raavas ja raamikas muukalainen laittaa kuntoon ja alkaa tienata leipäänsä jauhamalla kyläläisille viljaa. Muukalainen on huumorimiehiä, jonka vitsailulle ja karismalle lämpenevät niin lapset kuin nuoret naisetkin, ja sekös kylän ukkoja sapettaa. Ja sekin vielä, että tässä Huttusen Gunnarissa ( Harri Heiskanen ) on yksi tosi kummallinen puoli. Hän tykkää joskus ulvoa öisin. No, kukapa ei, jos vain kehtaisi? Kerhoneuvoja Sanelmaa ( Sanna Törmäkangas ) lukuun ottamatta kukaan ei ainakaan kehtaa tunnustaa ymmärtävänsä miestä. Niinpä kyläläiset päättävät, että "friikistä" on päästävä eroon. Siitä alkaa sattumusten sarja, jonka vauhdissa pysyy vain lähtemällä paikan päälle ja pitämällä penkistä kiinni. Sydämeen sattuu Näytelmän parhaiden antimien lista, joka tuli jo edellä mainittua, on loputon. Jotten nostaisi esiin pelkästään Heiskasen katseen vetovoimaa, Mika Eerolan (muun muassa kauppias Tervola ja postimies Piittisjärvi) salamannopeaa persoonanvaihtokykyä tai nimismies Jaatilan ( Jouni Iivonen ) hulvattomia kapteeninviiksiä ja ketterää kierähdystekniikkaa, on mainittava musiikki. Se ei ehkä ole sitä kaikkein konservatiivisinta kamaa, mutta juuri siksi se onnistuu soljumaan juuri oikeisiin uomiin juuri oikealla hetkellä. Se täydentää mielikuvasta sen pienen mustan aukon, joka huutaa yhtä puuttuvaa palasta. Mutta hulvattomasta hauskuudesta huolimatta näytelmällä on raadollinen viesti, joka saa katsojan kirkumaan sisäisesti. Mylläri-Gunnar tuntuu nimittäin välillä niin koulukiusatulta, että sydän uhkaa musertua. Eihän tarina tietenkään koulumaailmaan sijoitu, joten siinä mielessä termi voi olla hakoteillä. Mutta se kuvaa täydellisesti sitä tilannetta, henkistä sakinhivutusta, jossa yksi yksinäinen otetaan porukalla silmätikuksi ja käydään järjestelmällisesti päälle niin kauan, kunnes toinen murtuu. Näin käy päältä vahvalle mutta sisältä herkälle Gunnarillekin, joka loputtoman hyljeksinnän ja haukkumisen alla luovuttaa ja tyytyy olemaan "hullu". Vaikka Arto Paasilinna on kirjoittanut Ulvovan myllärin romaaniksi jo 1980-luvun alussa, se peilautuu nykypäivän ongelmakohtiin hämmästyttävän osuvalla tavalla. Liekö myös Milko Lehdon dramaturgialla näppinsä pelissä, se jääköön ammattilaisten arvioitavaksi. Ohjaaja Kyösti Kalliolla ainakin takuuvarmasti on. Hän on tuonut näytelmään sellaisia pienenpieniä helmiä, nerokkaita välähdyksiä nykypäivästä, jotka saavat tarinan uppoamaan myös meihin y-sukupolven edustajiin. Vai mitä sanotte esimerkiksi sellaisista asioista kuin julkinen nolaaminen, massalynkkaus, ihmisten parvikäyttäytyminen, muutosvastarinta ja erilaisuuden pelko? Kuulostavat nykypäivältä. Ajat ja tavat muuttuvat, Gunnariseni, mutta ihmiset valitettavasti eivät. Sateenkaaren pää Mutta se synkkyydestä. Siuron Kolimo-näyttämön henkeäsalpaavista maisemista poistuu ainakin yksi hymyilevä katsoja, jota vielä seuraavana päivänäkin jaksaa naurattaa. Esimerkiksi se, miten sujuvasti riuku muuttuu seitinohuessa hutikassa toikkaroivan tohtori Ervisen suussa liu'uksi. Nauruhermohan on herkimmillään silloin, kun huumori tuntuu syntyvän sattumalta. Silloin se onnistuu yllättämään ja hurmaamaan kaikella viattomuudellaan. Ne ovat sellaisia pieniä leimahduksia, jotka saavat katsojan hivuttautumaan penkinreunalle odottamaan vesi kielellä lisää. Sellainen taito, jolla saa viimeistä piirtoa myöten muottiinsa hiotun näytelmän vaikuttamaan tahattomien oivallusten pelikentältä, on kuin se kuuluisa jättipotti siellä sateenkaaren päässä. Ei tässä auta muu nostaa kuvitteellista hattua niin Siuron Koski-Teatterin kesänäytelmän ohjaajalle kuin näyttelijäkaartillekin: Teissä jokaisessa on ruukullinen kultaa. Siuron Koski-Teatteri, ensi-ilta 7.7.2018. Viimeinen näytös 28. heinäkuuta. Perustuu Arto Paasilinnan romaaniin vuodelta 1981. Ohjaus Kyösti Kallio, dramaturgia Milko Lehto. Lavastusmestari Mauno Kallio, lavastus Kyösti Kallio, äänisuunnittelu Kyösti Kallio ja Petri Kuha. Puvustus Marjo Lundén, tarpeisto Tuula Arponen. Rooleissa Harri Heiskanen (mylläri Gunnar Huttunen), Sanna Törmäkangas (kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö), Mika Eerola (mm. tohtori Ervinen ja kauppias Tervola), Simo Korkiakoski (mm. Happola, pankinjohtaja), Jouni Iivonen (mm. Siponen, nimismies), Mauri Moore Hakanen (Portimo), Noora Koski, Mia Vaskuu, Soila Lehtonen, Arttu Kivinen, Hanna Rautanen, Pilvi Vilen.