Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Oletko kuullut höyheneukosta tai Holohongasta? – Kansanperinteen linnut ovat maagisia sanansaattajia

Linnut ovat tärkeä osa tämän päivän suomalaisten luontosuhdetta. Syys- ja kevätmuuttoja tarkkaillaan, pesimispuuhia seurataan ja talvella täytetään lintulautoja. Lintuihin liittyy myös monenlaisia vanhoja uskomuksia. Kalevalassa maailma syntyy, kun sotka eli telkkä löytää pesäpaikan Ilmattaren polvelta ja munii seitsemän munaa. Munat putoavat aaltoihin ja särkyvät, ja munankuorista syntyvät maa, taivas, aurinko, kuu ja tähdet. Muissa kansanrunoissa sotkan tilalla maailman luojana voi olla myös alli tai haapana. Kuolemaa Kalevalassa edustaa puolestaan Tuonelan mustassa joessa lipuva Tuonen joutsen. Lintu sielunvartijana Kaiken kaikkiaan vesilinnut ovat aina olleet pyhiä ja maagisia suomensukuisille kansoille, joita virolainen kirjailija Lennart Meri kutsuukin vesilinnun kansaksi. Taivaalla lentelevät ja syvyyksissä sukeltavat linnut on nähty sanansaattajina ihmisten, jumalien ja maailmankaikkeuden kerrosten välillä. Vanha kansa esimerkiksi sanoo, että ikkunaa päin tai talon sisälle lentävä lintu tuo viestiä tuonpuoleisesta. Kansanperinteemme kertoo myös myyttisestä lintukodosta, paikasta, joka sijaitsee taivaan ääressä maailman reunalla. Sinne muuttolinnut muuttavat talveksi linnunrataa seuraten. Sielulintu-uskomus tunnetaan monissa kulttuureissa. Suomessakin on ajateltu, että lintu tuo sielun vastasyntyneeseen ja vie sen kuoleman hetkellä jälleen mennessään. Kuollut ihminen säilyy näin sieluna linnussa. Elinvuosien aikana lintu valvoi, ettei sielu karannut ihmisestä. Vielä 1900-luvun Karjalassa laitettiin puusta veistetty sielulintu vainajan hautaristin yläpuolelle. Ennen vanhaan haudoilla oli myöskin lintulautoja, joilla sielulinnut (eli vainajien sielut) ruokailivat. Nykyaikainen ihmisten tapa ruokkia pikkulintuja talvella voi olla tämän perinteen nykyaikaista jatkoa, vaikka ihmiset eivät enää ajattelekaan ruokkivansa vainajahenkiä. Höyheneukkoja ja Holohonkia Suomalaisen vanhan uskomusperinteen myyttisiä olentoja olivat myös emuut. Ne olivat jonkun eläin- tai kasvilajin vanhimpia eli kantaemoja. Muinaissuomalaisille metsästäjille tärkeä oli riistalintujen, kuten metsojen ja koppeloiden, emuu nimeltään Höyheneukko tai Holohonka. Häneltä piti pyytää loitsuin lupa lintujen eli ”lapsiensa” metsästykseen. Entisaikoina säätä, vuodenaikojen vaihtumista, maataloustöiden ajoitusta, onnea ja kohtaloa ennustettiin lintujen käyttäytymisestä ja ääntelystä. Huonoa onnea ja riitoja tuovina ennelintuina pidettiin muun muassa korppia, harakkaa, varista, huuhkajaa, kaakkuria ja tervapääskyä. Kuolemaa ennusti käpytikan eli kuolemantikan koputus talon seinällä taikka palokärjen, metson tai teeren ilmestyminen pihapiiriin. Oranssinpunaista, verenväristä leppälintua kutsuttiin kalmalinnuksi, joka saattoi sairastuttaa karjan tai aiheuttaa tulipalon. Käki kukkuu naimaonnea Käen kukunnasta on laskettu jäljellä olevia elinvuosia ja ennustettu naimaonnea. Hyviä enteitä toivat muun muassa västäräkki, keltasirkku, kottarainen, pääskynen, kiuru, ruisrääkkä ja tiaiset. Esimerkiksi pääskysen pesän uskottiin tuovan onnea talolle. Suomen kansallislinnulla laulujoutsenella on erityisasema suomalaisten sydämissä. Iso, uljas, puhtaan valkoinen ja pariuskollinen lintu herättää kunnioitusta. Joutsen kuitenkin metsästettiin lähes sukupuuttoon 1900-luvun alkupuolella ennen sen rauhoittamista. Ainoastaan Karjalassa joutsen on aina ollut pyhä ja sen tappaminen kiellettyä. Jumalaisen joutsenen erityisyyttä ilmentävät myös Äänisen rantojen kuuluisat, tuhansia vuosia vanhat joutsenaiheiset kalliokaiverrukset.