Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Siuron Koski-Teatterissa ollaan sopivasti suuruudenhulluja: "Harrastajateatterin etu on siinä, että aina tietää, ettei rahaa ole yhtään"

Sen piti olla ihan tavallinen päiväreissu. Siuron Koski-Teatterin kesän näytelmään tarvittiin reilut kymmenkunta pukua, ja näytelmän ohjaaja Kyösti Kallio yhytti yhteen kaksi toisilleen tuntematonta naista. Pukusuunnittelija Marjo Lundén ei heti innostunut ajatuksesta, viettää nyt koko päivä autossa vieraan ihmisen kanssa. Mutta, olihan hän luvannut autella kesän tuotannossa tarvittaessa. Tarkoituksena oli ollut pitää taukoa harrastajateatterielämästä, mutta Koski-Teatterin edelliskesän esikoistuotanto oli kääntänyt naisen pään. Kun Kallio sitten lähetti hänelle Ulvovan Myllärin käsikirjoituksen, pieneen viitteelliseen puvustukseen lupautumista ei tarvinnut kahta kertaa miettiä. Kuten ei tarvinnut puvunhakumatkankaan tarkoitusta sen jälkeen, kun auto kaarsi pihaan ja kuskin penkillä istunut nainen esittäytyi Arposen Tuulaksi . Lundén kertoo nauraen, että pian selvisi, että Arponen oli miettinyt ihan samaa. "Apua, koko päivä autossa vieraan naisen kanssa." –Ehdimme istua autossa vajaat kymmenen minuuttia, kun huomasimme olevamme henkiystäviä. Ja niin siinä sitten kävi, että me palasimme kotiin matkassamme neljä kuormallista pukuja ja kokonainen tankojärjestelmä. Tien päällä oli näet oiva tilaisuus tipahtanut kuin taivaasta, ja naiset olivat päättäneet, että nyt perustetaan Siuron Koski-Teatterille pukuvuokraamo. Toki Kallioltakin oli kysytty puhelimitse siunaus, ja saatukin. Mutta tärkeämpää oli Lundénin luova hulluus ja syvä ammattitaito niin puvustamoista kuin budjeteistakin. –Harrastajateatterin etu on siinä, että aina tietää, ettei rahaa ole yhtään. Se pakottaa suunnittelemaan asiat alusta asti niin, että ne voi myös toteuttaa. Pohja luodaan frakeilla Niinpä Siuron vanhalle valssimyllylle nousee nyt pukuvuokraamo. Työtä on vielä paljon, sillä rekeille on saatu vasta noin kolmasosa kaikista vaatteista ja asusteista. Pukuvuokraamo tulee palvelemaan niin tavallisia ihmisiä kuin kaikkia Suomen harrastajateattereitakin. Parinkymmenen hengen tuotantoihin löytyy erilaisia asukokonaisuuksia, ja valikoima on hyvä myös kansanomaisessa vaatetuksessa ja sotilaspuvustossa. Lisäksi lastenteatteriasuja eli esimerkiksi eläinpukuja on mukava määrä. Mekkoja ja muutakin löytyy, ja vaikka teatterikoot ovat usein melko pieniä, asua kaipaavan kannattaa aina kysyä. Tavoitteena on, että kaikki vaatteet saadaan kuvineen ja vuokrahintoineen nettiin ennen joulua, jolloin alkaa myös vanhojentanssisesonki. Frakeilla, joita kunnostetaan täyteen loistoonsa ainakin satakunta, saadaan katettua pukuvuokraamon kiinteät kulut. Lundén aikoo opettaa poikia myös kantamaan frakkia, ja taata puvun istuvuuden korjausompelulla. Eiväthän naisetkaan lähtisi tanssilattialle kymmenen numeroa liian isossa iltapuvussa. –Vaatteen täytyy tuntua "omalta", muuten naiset alkavat nyppiä rintsikoitaan ja miehet kalsareitaan, Lundén nauraa. –Harrastajateatterissa puvustaminen on asiakaspalvelutyötä, koska jos harrastus on näyttelijöiden mielestä tyhmää, he lopettavat tai menevät muualle. Siksi yritän aina saada ihmiset kokemaan jotain hyvää, joka saa heidät tulemaan raskaidenkin tuotantojen jälkeen takaisin. Lundénilla on tähän niksikin. Useimmilla ihmisillä on luontainen tapa tulla mittaukseen tai sovitukseen hieman jännittyneenä, omia mittojaan miettien. Lundén sanoo etsivänsä aina ihmisestä kohdan, josta hän pitää eniten, ja sanovansa sen ääneen. Ei se mikään salaisuus ole. Hän saattaa vaikka sanoa, että onpa sinulla ihana poski, ja kyllähän sellainen saa ihmisen rentoutumaan. –Sosiaalinen luovuus on tänä päivänä tärkeää, samoin kuin sen ymmärtäminen, että mikä tahansa työ voi olla luovaa. Ei sen tarvitse olla taiteellista, vaan ihan yhtä lailla luovuutta tarvitaan vaikkapa suurperheen arjen pyörittämisessä. Hullu Mylläri on luonteikas kaveri Jos Siuron Koski-Teatterin pukuvuokraamo onkin Marjo Lundénin luomistyön tulos, ei Kyösti Kallio jää pekkaa pahemmaksi. Ja nyt ei puhuta itse näytelmästä, Ulvovasta Mylläristä , johon ohjaaja sanoo pyrkineensä tuomaan sellaisia tekstiosia, joita itse teksti vaatii. Tai sen monista kerroksista, joita ryydittävät komediaelkeet, mutta yhteensitovana voimana on vahva draama. Tai siitä, miten teatteria tehdessä täytyy pystyä olemaan muiden armoilla, luottamaan täysin toiseen ihmiseen, tekemään uuden maailman tähän ja nyt. Ei, vaan nyt puhutaan siitä, miten välillä on unohdettava järjen ääni ja otettava askel tyhjyyteen. –Kuten näytelmän päähenkilökin, Hullu Mylläri on temperamenttista tavaraa, johon puree suora lähestymistapa, Kallio virnistää ja kulauttaa suuhunsa huikan olutta suoraan pullonsuusta. Siuron Koski-Teatterin oma olut on juuri nähnyt päivänvalon. Akaassa pantu olut on Kallion päähänpisto, hyvä olut, joka on saanut alkunsa hyvästä oluesta. Kuinkas muutenkaan. –Kyllä se joulukuussa taisi olla, kun maistoin jotain erittäin hyvää olutta ja ajattelin, että nyt. Näytelmässä on mylly, myllyssä on viljaa, viljasta voi tulla olutta. Miksei? Kallio otti kynän käteensä ja rustasi talteen sekä tarinan että toiveet. Hullun Myllärin täytyy olla "indian pale ale, ja nimensä mukaisesti luonteikas kaveri, josta löytyy temperamentin tuomaa kulmaa, mutta joka on sisimmältään rento ja mukava seuralainen". Siinä täytyy olla katkeropotkua, ehkä katajaistakin sellaista, joka pehmenee kielellä tuhdin hedelmäiseksi mauksi. Kallio sai mukaansa kulttuuriosuuskunta Terän ja Hopping Brewstersin, ja loppu lienee historiaa. Tai ainakin historiallista. –Tietääkseni yhdellä tuotannolla on ollut aiemmin oma olut. Voihan tämä olla pöljää ja suuruudenhullua, mutta niin pitääkin. Täällä Siurossa ja meidän teatterissamme on jotenkin sellainen meininki, että täällä voi tehdä yhdessä hulluja asioita.