Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Persona non grata

Ikkunaan haalistuu keskitalven rauhaisa pyyhkäisy. Se raukeaa värittömänä utuna verkkokalvoilleni. Tänään on keskiviikko, joka keskellä viikkoa merkitsee odotusta. Minusta ei ole mihinkään tällaisena päivänä, eikä varsinkaan tällaisena aamuna. Katselen nopeasti itseäni peilistä ja ymmärrän, ettei tämä ole minun Anagronismis. Keittiönpöytä on entisen kommunisti-isäni taidoilla saatu epäsymmetriseksi. Minulla on vieläkin hänen Lenin-patsaansa ja laajanäköisyytensä. Katson kelloa. Päivä on mennyt maillensa, eikä minun tarvitse olla nopea saadakseni sitä kiinni. Laitan kahvin tippumaan ja katson kaikkea elämässä hetken toiveikkaalla tunnolla. Istun alas kommunisti isäni tekemän pöydän ääreen. Pöydällä makaa vuoden vanha iltalehti ja Dostojevskin idiootti. Mikään ei ole muuttunut. Miljonäärit etsivät modernimpaa myötätuntoa lukijan sisältä. Tuolla myötätunnolla voisi sitten kustantaa uuden huvilan, puuteriksi tienoon poskeen. Murhia, raiskauksia, kavalluksia ja oman edun tavoittelua. Odotan sitä päivää, jona heräisin maailmassa, jossa ihminen täyttäisi mittansa, oppisi olemaan ihminen. Kahvi ei pidä kiirettä tippumisensa kanssa. Kai kahvillakin saa olla huonoja päiviä? Joskus sorrun vaistomaisesti etsimään vastauksia mahdottomiin kysymyksiin, kuten siihen, että onko minun juhlamokka kahvilla aivan yhtä hyvä olla, kuin minun on. Poden yhtäkkiä suonenvetoa päässäni. Se saattaa johtua unista, joita viimeyönä näin tuskissani pyörien. Ensimmäisessä unessa olin todistamassa alkuihmisten taukoamatonta sadismia. Istuin järkäleen kokoisen naisen vierellä, olin tärkeässä asemassa ja pitelin kivilaattaa kädessäni. Pian järkäleen kokoinen nainen nousi suunnannäyttävin askelin seisomaan. Hän tähyili ylväästi monttua, joka täyttyi terävillä graniitin palasilla ja huolella hiotuilla seipäillä. Hän katsahti kasvojani, saatoin olla innoissani. Siinä samassa käveli luolasta joukko suurirakenteisia, roomalaispatsaita muistuttavia hahmoja. Heillä oli sarvitetut otsat, jotka olivat jo aikojen saatossa vuotaneet kuiviksi. Silloin huomasin, kuinka näiden petojen vierellä raahusti Aatami ja Eeva. Mikä loistava tilaisuus. Järkälemäinen johtajanainen (pidin hänen parrasta) lausui voimakkaalla äänellä sanoja, jotka kuulostivat minun korvaani ruosteen rahinalta. Olin valmis kaikkeen ja intoni oli pursua ylitse pukuni, johon oli kiinnitetty sukupuuttoon kuolleita lajeja. Häpesin sitä hieman, mutta se oli virka-asuni. Siinä samassa sarviotsaiset petoihmiset, viskaavat Aatamin monttuun. He odottavat tarpeettoman pitkän ajan, jotta Eeva kuulisi luiden narskumisen ja lihasten laukan. Pian putosi myös Eeva monttuun, hän oli Aatamia hiljaisempi. Tästä kaikesta riemastuneena alkoi sarvikansa tanssimaan. Silloin taisi olla lauantai. Toisessa unessa odotin kosteaa seuraa, jossain kihojen kanttiinissa. Paitani oli napitettu ja kengät kiilsivät, kuin neiti kesäheinän silmät. Mikä oli politiikkani? Puhuinko suomea? Ovesta tulee sisään mies. Hän vilkuilee hetken ympärilleen, kunnes huomaa minut. Hän tarjoaa kaikille, eikä pelkää käyttää ääntään. Mies istahtaa viereeni, sytyttää savukkeen. -Noh? Mitäs tiiät? Kuuluu nasahtava ääni miehen suusta. -Tuota... Ettekös te olekkin Veikko Vennamo? Kysyn ja esitän, ettei minua pelottaisi ollenkaan. -Jo vissiin olen! Ettekös te ole uusi puoluesihteeri? En kerkeä vastaamaan. Ovella on kaljupäinen mies, hyvin silitetyssä puvussaan. Vennamo kavahtaa pystyyn ja huutaa. -Tuolle setelinselkärankaiselle en tarjoa yhtään mitään. Ovella oli Urho Kekkonen. Kanttiini täyttyi pian metelistä ja akateemisesti pilkkaavista lauseista. Oli minun aika lähteä pois. Kuljin eteenpäin, enkä tiennyt missä on matkani määrä. Astuin sisään kaksijalkaiseen museoon, jossa pyöri näyttely "Suomen kaunein porvariskoti" Vedin kiivaasti henkeä ja opetin taulut olemaan ihmisiksi. Kas, kahvikin jo kunnostautui kannun pohjalle. Mikä suuri onnellisuus. Haparoin mielessäni konjunktiota kahden mahdottoman lauseen väliin. Aamu oli päättynyt. Katson ikkunasta ulos, runoilijan silmin. Lähden kävelylle, minun koira on näkymätön. Luhtakerttunen piirtää lentonsa taivaalle. Minä en lennä, mutta väitän olevani valmis siihen. Asfalttilampaat hätääntyvät tulostani, kerron etten tahdo pahaa ja annan heille lahjaksi hiljaisen hymyn. Puistonpenkki, tuo puliukon päiväpeitto, on minulle kauniimpi kuin sodoma ja gomorra. Sen alla sykkii vihrein ruoho, joka kasvaa vapaasti, näyttäen kyntensä. Istahdan penkille juopuneen Perikleen vierelle. Minä tarjoan loputtomia lauseita, jotka päättyvät tuhansin eri tavoin. Periklee kiskoo tervaviinaa, eikä usko enää demokratian voimaan. Minua ei ole enää olemassa, muuna kuin kuurana miekassa. Tarkkailijana, tuolla penkillä. Olen laskeva osake. Olen valtiot yhdistävä lanka. Havaitsen, kuinka Lauri Viita sytyttää paperinsa sanoilla "Tein laulun perhosesta/ ja henkäisin. Se lensi". Löydän tarkoituksen elämälle, maanpäällisen lennon. Santeri Skofelt