Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kolumni: Kunnioitus ja kiitos

Isäni selvisi sodista hengissä, yhtenä veteraaneistamme. Minä ja sisareni synnyimme sodan aikana. Äiti kertoi ”alkuhetkeni” olleen reen vällyjen alla, kun hän vei isää talvisodan kokoontumispaikalle. Sisko syntyi jatkosodan alettua. Suuret ikäluokat ovat samojen sotahormonien tulosta. Onko meillä siten syy iloita sodasta? Talvisota ja jatkosota olivat seurausta maailmanpolitiikan tyhmyyksistä. On sanottu, että Stalin uskoi neuvostoarmeijan kukistavan Suomen muutamassa päivässä. Hän pettyi ja oppi. Sotilaamme puolustivat rajoja uskomattomalla sitkeydellä. Sama toistui jatkosodassa. ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.” Lapin sota oli kolmas koettelemus. Vaimoni perhe joutui evakkoon ja heidän kotinsa poltettiin. Sodan jälkeen suomalaisia nöyryytettiin. Sisäpolitiikallakin. Vasta ikämiehenä käsitin, millaisin voimin Suomea yritettiin muuttaa osaksi naapuriamme vielä, kun olin kolmikymppinen. Olen paljon ajatellut veteraanien elämän tuntoja 1940-luvulta 1980-luvulle, jolloin heille vasta alkoi tulla kiitosta ja tunnustusta. Isäni oli sodan päättyessä kuljetusupseeri ja häntä kuulusteltiin asekätkennästä. Uteluihini hän vastasi, etteivät ”ne” kyenneet todistamaan häntä syylliseksi. Isä kuoli ennen kuin keskustelu asiasta vapautui, mutta hänen asepukunsa taskusta löysin vastauksena kaksi komennustodistusta syksyltä 1944. Monenlaisia olivat puolustuksemme polut vaaran vuosina. Suomalaisilla on ollut sotaveteraaneja kaikkina vuosisatoina. Oli 30-vuotinen sota, Suuri Pohjansota ja isoviha. Oli pikkuviha ja Kustaan sota. Suomen sodan veteraaneillekaan ei tunnustusta herunut ennen kuin kansallisuusaate ja Stoolin tarinat palauttivat kunnian. Sata vuotta sitten meillä oli sekä punaisia että valkoisia veteraaneja. Tunnen liikutusta jouluna sankarihaudoilla. Olemme heille ja kaikille sota-ajan naisille ja miehille ikuiset kiitokset velkaa. He pohjustivat uhreilla ja työllä nykyisen vapautemme. Emme myöskään saa unohtaa, että sisällissodan veteraanit yhdistivät voimansa vuonna 1939. Siitä alkoi sovinnon tie, jota saamme nyt kulkea pystypäin, koska Suomessa on jo kauan, tutkimuksinkin, tunnustettu sata vuotta sitten tehdyt erehdykset. Hiljaisesti on pyydetty ja annettu anteeksi. Toivon, että tämä vuosisata ei tee meille uusia veteraaneja.