Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Sisällissodassa riittää edelleen tutkittavaa – ideologisesta painolastista on päästy hitaasti eroon

Tänä keväänä on eri puolilla maatamme muistettu sadan vuoden takaisia traagisia, suomalaisen yhteiskunnan kahtia repäisseitä tapahtumia. Nokialla liitytään sisällissodan muistajien joukkoon ensi sunnuntaina, 22. huhtikuuta. Muistotapahtumaan kuuluvat messut eri kirkoissa, seppeleiden lasku, vuoden 1918 muistolaattojen paljastaminen ja seminaari. Viimeksi mainitussa tarkastellaan erilaisista näkökulmista Nokian ja Tampereen seudun tapahtumia sisällissodan aikana. Kolmisen kuukautta kestänyt sotavaihe ja sen jälkeiset tapahtumat aiheuttivat maassamme ennen kokemattomalla tavalla kuolemaa ja kärsimystä ja saivat aikaan suomalaisten kollektiiviseen tietoisuuteen trauman, joka on vaikuttanut sukupolvien ajan. Tätä osoittaa sekin, että suomalaisten on ollut vaikeaa löytää sodalle yhteistä historiallista tulkintaa tai edes nimeä. Historiankirjoituksessa vallitsi pitkään jyrkkä vastakkainasettelu niin sanotun vapaussotakirjallisuuden ja niin sanotun luokkasotakirjallisuuden välillä. Molemmissa asioita katsottiin ja tulkittiin syvältä juoksuhaudoista. Akateemisella puolella aiheeseen pureutuvaa historiantutkimusta kaihdettiin. Sotaa ei haluttu kuvata kaikessa raakuudessaan hävityksineen, menetyksineen, verilöylyineen. Yhteiskunnallinen ilmapiiri vapautui 1960-luvulla niin, että vuotta 1918 saatettiin alkaa tarkastella entistä monipuolisemmin osana kansakuntamme menneisyyttä. Ratkaisevan avauksen teki Väinö Linna 1959–62 ilmestyneessä Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiassaan. Hän kuvasi sotaa tavalla, joka teki oikeutta kummallekin osapuolelle, ja antoi kasvot erityisesti punaisten puolella taistelleille maaseudun vähäväkisille. Historiantutkijoista uudelleenarvioinnin oli aloittanut jo 1957 Juhani Paasivirta , ja 1960-luvulla sitä jatkoivat erityisesti Jaakko Paavolainen ja Viljo Rasila . Tutkimuksia on sen jälkeen ilmestynyt paljon ja tieto vuodesta 1918 on runsastunut ja monipuolistunut merkittävästi. Aiheen ideologisesta painolastista sen sijaan on päästy eroon hitaammin. Heikki Ylikangas toi vielä 1994 ilmestyneen tutkimuksensa Tie Tampereelle esipuheessa esiin sen sosiaalisen paineen, joka näin aran aiheen tutkijaa puristaa. Vasta 2000-luvulla sisällissotaan on alettu laajasti suhtautua neutraalisti; sodasta on tullut kansakunnan yhteistä historiaa siinä kuin mistä tahansa muustakin historiallisesta aihepiiristä. Punaisten valta Nokialla Nokian seudun sisällissodan tapahtumat tunnetaan pääpiirteissään, mutta perusteellista tutkimusta koko alueesta ei ole tehty. Merkittävä seikka nokialaisten kannalta oli, että paikkakunta välttyi suurilta taisteluilta, vaikka punaisen Suomen ytimessä ja Tampereen vieressä sijaitsikin. Tutkimuksen kannalta on hankalaa, että nykyisen Nokian alue kuului Suoniemen ja Tottijärven liitosalueita lukuun ottamatta Pirkkalan kuntaan. Siihen kuuluivat myös Tampereen läntiset esikaupunkialueet, tunnetuimpana Pispala, sekä myöhempi Etelä-Pirkkala, nykyinen Pirkkalan kunta. Kun tässä puhutaan Nokiasta, tarkoitetaan nykyistä Nokian aluetta ilman liitosalueita. Vaikka Nokian seudulla ei paljon sodittukaan, järjestyksenpitoon ja sotaan valmistauduttiin jo vuoden 1917 lopulla. Nokian punakaartissa oli noin 600 miestä ja Siuron kaartissa parisataa. Kaartit perustettiin myös Tottijärvelle ja Suoniemelle. Pirkkalan kunnan alueen vahvin kaarti oli kuitenkin Pispalan punakaarti. Valkoisen puolen suojeluskuntia yritettiin saada Nokiallakin aikaan, mutta se onnistui vasta valkoisten vallattua alueen. Kaikki kaartit pitivät yllä järjestystä ja suorittivat elintarvikkeiden pakko-ottoja, toisinaan hyvinkin väkivaltaisesti. Seudun punakaarteista Nokian kaarti vältti parhaiten taistelujen ulkopuolisen terroritoiminnan, eivätkä sen jäsenet syyllistyneet sodan aikana yhteenkään henkirikokseen. Sen sijaan Tottijärvellä punaiset surmasivat jo helmikuun alussa kaksi poliisimiestä sekä osallistuivat Laukon kartanon työnjohtajan murhaan. Myös Siuron punakaarti syyllistyi kolmen siviilin murhaan. Herää kysymys, miksi Nokialla oli rauhallista, mutta Tottijärvellä ja Siurossa ei. Millainen oli tilanne tältä osin muualla Suomessa? Valkoiset tulevat Valkoisten ratkaiseva hyökkäys alkoi 15. maaliskuuta. Joukot etenivät Satakunnan rintamalla ankarasti taistellen kahtena kiilana, Ikaalisista Kyröskosken kautta ja Kankaanpäästä Lavian ja Mouhijärven kautta kohti Tamperetta. Kyröskoskelta edennyt 200 miehen osasto miehitti 26. maaliskuuta taisteluitta Siuron. Osasto jatkoi heti seuraavana päivänä Nokialle, jonka se saavutti aamuyöllä 27. maaliskuuta. Nokiallakaan ei ammuttu kuin muutama laukaus. Sieltä osasto jatkoi matkaansa Villilään ja Epilään sulkemaan Tampereen saartorengasta. Nokialta valkoiset lähettivät osaston Tottijärvelle, jossa käytiin 2. ja 3. huhtikuuta taistelu. Sen seurauksena alue siirtyi valkoisten valtaan. Tuntuu ihmeelliseltä, että Nokian ja Siuron vahvat kaartit eivät järjestäneet minkäänlaista vastarintaa alueensa puolustamiseksi. Eräs selitys lienee se, että kaartien joukot olivat rintamataisteluissa muualla, nokialaiset Vilppulan rintamalla ja siurolaiset Kyröskoskella ja Suodenniemellä. Punaiset näyttävät keskittäneen siinä vaiheessa kaikki voimansa Tampereen puolustamiseen. Siuroon ja Nokialle perustettiin suojeluskunnat heti valkoisten saavuttua. Nokialla järjestyksenpito alkoi rauhallisesti, sillä valkoisten yleisesti harjoittamien pikateloitusten määrä jäi kahteen. Tottijärvellä kapinallisina teloitettiin seitsemän henkilöä. Siuroon perustettiin kuulustelukeskus, josta muodostui todellisuudessa kenttäoikeus. Ensimmäinen teloitus pantiin toimeen jo 27. maaliskuuta eli ennen kuulustelukeskuksen toiminnan alkamista. Teloituksia jatkettiin huhtikuun kuluessa harvakseltaan, ja kuun lähetessä loppuaan eli jo toivo surmatöiden loppumisesta. Toivo oli kuitenkin turha, sillä huhtikuun 25. ja 26. päivän välisenä yönä – melko tarkkaan sata vuotta sitten – Siuron laivamöljällä teloitettiin ampumalla 15 ihmistä. Joukkoteloituksen toimeenpanijoina olivat sotilaat, joukossa myös jääkäreitä, ja teloitukseen osallistui ainakin yksi suojeluskuntalainen. Muistelijoiden mukaan teloittajat olivat voimakkaassa humalatilassa. Teloitusten arvostelu nousi paikkakunnalla niin voimakkaaksi, että surmatyöt Siurossa loppuivat siihen. Siuron vankileiriltä alettiin vapauttaa vankeja ja siirtää raskaammista rikoksista epäiltyjä Toijalan ja Tampereen vankileireille. Toukokuun kuluessa leiri oli kokonaan tyhjennetty. Eteläisellä Suoniemellä teloitettiin kuitenkin vielä huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa neljä henkilöä. Kaikkiaan Siurossa ja Suoniemellä teloitettiin 30 henkilöä. Sisällissodan murhenäytelmän viimeinen osa esitettiin vankileireillä. Niillä oli kesällä ja syksyllä 1918 useita kymmeniä tuhansia punaisia. Yli 13 400 vankia menehtyi koko Suomessa leireillä pääasiassa nälkään ja tauteihin. Kaikkiaan nykyisen Nokian kaupungin alueella asuvista menetti vuoden 1918 sisällissodassa henkensä noin 188 henkeä eli noin 2,1 prosenttia väestöstä. ”Noin” johtuu lähteiden epävarmuusseikoista. Vain neljäsosa kuolleista menehtyi taisteluissa, kun taas yli puolet kuolleista menetti henkensä vankileireillä. Vajaa viidesosa kuoli teloituksessa. Nokialaisista erityisen suuri osuus menetti henkensä vankileireillä, kun taas suoniemeläisten kohtalona oli muita yleisemmin teloitus. Sisällissodan tapahtumia käsitellään Nokia-salissa sunnuntaina 22. huhtikuuta kello 13.30 alkavassa seminaarissa teemalla Nokia ja Tampereen seutu sisällissodassa. Asiantuntijaluennoitsijoina vierailevat FT Marko Tikka, FT Mervi Kaarninen, FL Jouko Jaakkola sekä FT Tuomas Hoppu. Vapaussota Nimi perustuu valkoisen puolen ydinjoukon alkuperäiseen tavoitteeseen karkottaa venäläinen sotaväki maasta ja varmistaa siten itsenäisyys. Tämän mukaan sotaa käytiin ensisijaisesti Neuvosto-Venäjää vastaan, ja oman maan punaiset olivat vain petollisia Venäjän bolshevikkien tukijoita. Tulkinnan arvoa heikentää se, että venäläinen sotaväki oli vetäytynyt Suomesta suurimmaksi osaksi jo sodan alkuvaiheessa. Venäläisiä sotilaita oli Suomessa ennen sotaa noin 100 000, mutta helmikuun loppupuolella enää noin 8 000. Maaliskuun alun jälkeen venäläisiä vapaaehtoisia oli rintamalla punaisten puolella vain runsas tuhat. Ulkomaisista sotajoukoista suurin merkitys oli valkoisten tueksi huhtikuun alussa saapuneella 12 000:n miehen saksalaisosastolla, joka valtasi punaisilta Helsingin ja eteläisen Suomen Salpausselän linjalle asti. Luokkasota Tällä nimellä korostetaan sodan luonnetta yhteiskuntaluokkien välisenä yhteenottona, jonka pontimena oli eriarvoisuus, köyhyys ja nälkä. Vastakkain olivat tämän mukaan omistava luokka ja työväenluokka, rikkaat ja köyhät. Sota oli sosiaalisten ryhmien välinen, mutta ei suoraan köyhien ja rikkaiden sota. Valkoisista kaatuneista 45 % oli talonpoikia ja 17 % virkamiehiä, kun taas punaisista 63 % lukeutui teollisuustyöväkeen ja 16 % oli maatyöläisiä. Torppareita oli suunnilleen yhtä paljon molemmilla puolilla, mutta torpparit olivat ylipäätään melko passiivisia. Yhteiskunnalliset ristiriidat ja köyhyys eivät olleet sodan syttymisen ainoa eikä välitön syy. Varsinaista nälänhätää ei Suomessa vuonna 1917 ollut. Välitön syy sodan puhkeamiseen oli Venäjän valtiollinen kuohunta ja sen aiheuttama poliittisen valtatyhjiön muodostuminen ja vallankumouksellisen mielialan leviäminen Suomessa. Vallankumous ja kapina Vallankumouksesta oli kysymys siinä mielessä, että sosiaalidemokraattisen puolueen puoluetoimikunta ja kaartien esikunta antoivat vallankumouskäskyn 26.1. Puolue ei ollut kokonaisuudessaan vallankumouksellinen, mutta eräät sen johtohenkilöt – ja nimenomaan punakaartien johdossa toimineet – olivat. Kumous jäi kuitenkin yritykseksi. Kapina-nimitystä käyttivät punaiset rivimiehet itse jo sodan aikana. Nämä termit ovat kuitenkin liian kapeita kuvaamaan sitä kokonaistilannetta, johon Suomessa vuosien 1917 ja 1918 vaihteessa ajauduttiin. Tapahtumat lähtivät liikkeelle Venäjän mullistuksista ja aseisiin tartuttiin molemmilla puolilla yhtä aikaa, punaiset Helsingissä ja valkoiset Pohjanmaalla. Kansalaissota Tämä nimi yleistyi 1960-luvulla – paljolti Väinö Linnan ansiosta – kun sota alettiin nähdä maan sisäisenä yhteiskunnallisena törmäyksenä, jossa vastakkain olivat sotilaiden sijaan pääosaltaan siviilit, kansalaiset. Nimi hyväksyttiin varsin laajasti, koska se ei ollut yhtä kärjekäs kuin edeltäjänsä ja koska se korosti sodan kompleksista luonnetta. Siinä tuli esiin myös sodankäynnin epäammattimaisuus: kansalaissota oli harrastelijoiden sota. Sisällissota Nimi on neutraali yleisnimi maan sisäiselle sodalle, jossa on usein mukana myös ulkomaisia joukkoja. Sisällissota liittyy yleisesti maiden itsenäistymisprosesseihin. Venäjän imperiumin hajoaminen valtiojärjestelmänä aiheutti sisäisiä kamppailuja Suomen ohella myös Baltian maissa, Puolassa ja muillakin Venäjän reuna-alueilla. Vuoden 1918 sodan lähtötilanteena oli Suomen itsenäiseksi julistautuminen samalla kun Venäjän kriisi aiheutti valtiollisen järjestysvallan lamaantumisen. Järjestysvallan tyhjiötä ryhtyivät täyttämään ja samalla vastakkain ajautuivat punakaartit ja suojeluskunnat.Sisällissota-nimi yleistyi 2000-luvun alussa syrjäyttäen osittain kansalaissota-nimen. On kuitenkin huomattava, että nämä nimet ovat käsitteinä lähes synonyymeja, etenkin kun niitä vertaa muiden maiden termeihin. Yhdysvaltain sisällissota on englanniksi ' civil war ' eli kansalaissota. Ruotsiksi se on ’ inbördeskrig ' eli sisällissota. Vuoden 1918 Suomen sodasta voidaan siis käyttää yhtä hyvin sisällissota- kuin kansalaissota-nimeä.