Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Punk-runoja: Ajatuksia herättäviä tunteita ja tunteita herättäviä ajatuksia

Aakkosia on kielessämme rajallinen määrä, mutta niiden yhdisteleminen on loputon työ. Vaikka eihän sitä työksi voi kutsua. Se ei tunne tunteja, ei tavoittele tavoitteita, eikä anna muiden määritellä oikeutta. Oikeutta olla olemassa, tai oikeutta olla niin kuin on oikein. Siinä ei ole alkua tai loppua. On vain ajatus, joka saa päätepisteensä kirjoittajansa sivaltamana, mutta joka jatkaa silti kulkuaan. Joskus sen kuuluu saada kunnia tulla kuulluksi, joskus sen kohtalo on päätyä nielaistuksi sanomattomien sanojen kuoleman kehtoon. Vastuu tästä valinnasta on ihmisellä itsellään, ja siksi myös Kimmo Häkkilän tuore runokirja kantaa nimessään kysymysmerkkiä. Mitä sylki suuhun tuo? (Mediapinta, 2018) on oodi sananvapaudelle, mutta antaa samalla sapiskaa sanomisen vapaudelle. –Tänä päivänä pitää muka sanoa kaikki, ja mielellään olla ensimmäisenä sanomassa. Samalla unohdetaan itselle nauramisen taito, ja se on kuitenkin elämässä aika tärkeää. "Kuka tahansa voi olla runo" Sellaista runojen kirjoittaminenkin parhaimmillaan on. Sanoilla leikittelyä ja itseironiaa, mutta omalla tavallaan syvemmälle ihmisyyteen kairautuvaa. Ei kuitenkaan syyttävää tai sormella osoittelevaa, vaan reaktioita herättävää. Häkkilän mukaan kriitikko on aina väärässä, mutta lukija on aina oikeassa. –Jonkun mielestä runoni ovat vitsejä, ja hän on oikeassa. Jonkun mielestä vitsini ovat runoja, ja hänkin on oikeassa. Jos joku lukee kirjan eikä polta sitä, hän on pitänyt jostain. Jos taas joku lukee kirjan ja polttaa sen, hän on silloinkin tuntenut jotain. Runot, tai Häkkilän sanoin "aforististyyppiset, runomuotoiset asiapalat" syntyvät tuntemalla. On ajatuksia herättäviä tunteita ja tunteita herättäviä ajatuksia, ja kirjaimia käyttämällä niistä syntyy viesti. Jos hyvin käy, viestillä on myös sanoma. Jos sen sanoman onnistuu tiivistämään lyhyeksi, jättämättä tilaa selittelylle, on onnistunut runon luomisessa. Niinpä kuka tahansa voi olla runoilija. Mutta. Häkkilän mielestä kuka tahansa voi myös olla runo. Jos sinä olisit runo, millainen olisit? Olisitko kaunis ja koskettava, arvoituksellinen vai avoin, satiirinen tai sarkastinen? Olisitko pikkusormen ympärille kietoutuva maaginen loitsu, vai viiden tähden vitsi? Kirjoittaisitko sen itse, tai antaisitko Häkkilän termein aakkosten asentamisen toisen tehtäväksi? Ja kun runosi olisi valmis, kenelle antaisit sen luettavaksi? –Toimittajana olen kirjoittanut julkisesti neljäkymmentä vuotta, ja runoja pöytälaatikkoon vielä kauemmin. Ikä on syypää siihen, että uskalsin viimein julkaista niitä, mutta siitä huolimatta suojakilpi ei ole vielä täysin murtunut. Runoissakin pitää olla punkia Iän lisäksi Kimmo Häkkilä pitää kustantajaa lähes yhtä suurena syypäänä runotrilogiansa julkaisemiseen. Toki, alkoihan se suojakilpi murtua jo viitisen vuotta sitten, kun isän titteliin sai ensimmäistä kertaa lisätä etuliitteen "iso". Pojanpojan kasvamista seuratessa Häkkilä alkoi väkisinkin pohtia elämää ennen ja jälkeen. Mielen perukoilla kyti ajatus siitä, että maailmaan pitäisi saada jätettyä jotain itsestään. Jotain käsin käänneltävää, muutakin kuin tietokoneen kovalevylle katoavia katkelmia. Viime vuonna sitten käynnistyi kustantajan 100 runokirjaa Suomesta -projekti, joka avasi hanat ensimmäiselle teokselle Ironia on rautaa (Mediapaino, 2017). Samalla lyötiin kättä päälle jatkosta, sillä olihan pojanpoikiakin jo kaksi. Nyt trilogia on valmis. Ja kyllä, kyseessä on trilogia, jossa on kaksi osaa. Ensimmäinen ja kolmas. Koska miksi ei? Jos kerran kirjoittaa punk-runoutta punk-kustantamon kautta, kuten Häkkilä itse kuvailee, on jostain pystyttävä maistamaan anarkian vapauttava maku. Ja toisaalta, olihan Douglas Adamsillakin munaa kirjoittaa viisiosainen trilogia. –Näin on hyvä. Mutta jos minusta tulee kolmannen kerran isoisä, niin sitten pitää varmaan kirjoittaa se neljäskin osa. "Mitä sylki suuhun tuo? mitä uutta sylki luo? mitä lentää lattialle pannaan piiloon jalan alle siell´ on paikka sattumalle vahingolle julkealle köyhän vertauskuvalle" Ote kirjasta Mitä sylki suuhun tuo?