Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Teatteri: Kannoilla kasarirokki, kuilun pohjalla peilikuva, sisällä jotain särkynyttä – Kaikki meistä tietävät "sen yhden pasin"

KATSOJAKOKEMUS Jokaisella meistä on jossakin muistinsopukassa yksi sellainen Pasi. Ainakin meillä, joille 1980- ja 1990-luvut ovat sitä kultaista, tai ainakin kullattua, lapsuuden ja nuoruuden aikaa. Muistattehan te? Pastellinväriset toppapuvut, neonväriset printit, ilmatyynytennarit, farkkutakit ja korviin kiskotut farkunvyötäröt, pitkät tukat ja permanentit. Pasi oli porukasta se kaikkein kovin. Sillä oli kuluneimmat farkut ja kuuluvin ääni, hulluimmat ideat ja ronskeimmat vitsit. Sillä oli kovimmat veehooässät, huonoin todistus ja eniten jälki-istuntoja. Sillä oli pisimmät hiukset, kunnes se päätti leikata ne, ettei isä (tai isäpuoli) saisi niistä enää otetta. Pasi oli "tarkkiskamaa". Se oli sellainen, jota lapset ihailivat, nuoret kunnioittivat ja aikuiset vihasivat. Nykyään Pasi olisi ehkä erityisherkkä, adhd, lasisen lapsuuden uhri tai syrjäytymisvaarassa. Pasi Was Here -näytelmän käsikirjoittaja Veikko Nuutinen kertoo esipuheessaan, että hänen on helpompi kirjoittaa näytelmänsä jollekin tietylle katsojalle, kuin koettaa tarjota jokaiselle jotakin. Hän puhuu ihannekatsojasta, jolle teksti voisi olla ikään kuin lahja. Tunnustan tässä ja nyt olevani ihannekatsoja. Ja päätellen siitä, miten esityksen päätteeksi yleisö hurrasi seisaaltaan ja miten vuolaasti eräs nainen itki, meitä on monia muitakin. Kakkosmiehen kasvutarina Pasi Was Here kertoo Pasin tarinan hänen lapsuusaikansa parhaan (ja ainoan) ystävänsä Hemmon silmin. Savonlinnan Kellarpeltoon 5-vuotiaana muuttanutta Hemmoa ei 6-vuotiaiden päiväkotiryhmässä kukaan lapsista katso hyvällä. Kukaan muu kuin Pasi, kohtalotoveri, niin ikään viisivuotias kuusivuotiaiden maailmassa. Niin alkaa ystävyys, jossa Hemmo on päältä katsottuna siipimiehen roolissa. Pasilla tuntuu olevan kaikkea. On oikeaa työtä tekevät duunarivanhemmat, on punatiilinen talo ja koko perheen lauantai-illat. Niihin kuuluu sauna, saunakalja ja Napakymppi. Pasilla on koulupöydällä Amiga 500, videolla Commando ja C-kasetilla Pantera (tai Päntherä, kuten Pasi sanoo). Hemmolla on vain yliopistolla "jotain tekevä" äiti, keltainen puutalo ja Bill Cosby Show . Pasi tietää kaiken tytöistä, koska se uskaltaa kiusata Turnajaiskeppiä, koko luokan kauneinta tyttöä. Eikä Pasin tarvitse lähetä Kellarpellosta, koska se pääsee ammattikouluun ja pärjää kyllä. Hemmo sen sijaan lähtee, koska elämä on Helsingissä, yliopistossa ja mukaan lähtevässä Turnajaiskepissä. Pasi unohtuu, koska sehän pärjää kyllä. Mutta ei Pasi pärjää. Ei hänellä ollut kaikkea. Ei oikeastaan mitään, ja sitten se ainoa hengissä pitävä oljenkorsikin katkeaa. Kun 35-vuotiaan Hemmon punavihreään Punavuori-kuplaan murtautuu suruviesti Savonlinnasta, alkaa matka menneisyyteen. Siitä alkaa myös Hemmon kasvutarina, josta lopulta kuoriutuu koko homman ydin ja palapelin puuttuva palanen, se mielenperukoille kätketty aarre. Koska jollemme tunne eilistämme, emme voi ymmärtää nykyisyyttämme. Pakko vielä mainita, että vaikka näin nasevasti kohteeseensa osuva nostalgiasukellus saikin välillä silmäkulmat kostumaan, se johtui pääosin tikahduttavasta naurusta. Näin pissat-housussa-paljon en ole nauranut aikoihin, enkä varmaan montaakaan kertaa sitten sen 90-luvun. Ensi-ilta 31.1.2018 TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä. Käsikirjoitus Veikko Nuutinen. Ohjaus Milko Lehto. Rooleissa Tuukka Huttunen (mm. Pasi), Janne Kallioniemi (Hemmo), Maija Lang (mm. Turnajaiskeppi) ja Tommi Raitolehto (mm. Laktoosilerssi). Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen. Pukusuunnittelu Paula Varis. Valosuunnittelu Sami Rautaneva. Äänisuunnittelu Niklas Vainio. Tuottaja Heidi Kollanus. Muuta: Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry myönsi näytelmälle vuosittaisen Lea-palkinnon 9. tammikuuta.