Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kolumni: Koulukiusaamisesta kertominen hävetti

Kouluissa vietetään tällä viikolla sanomalehtiviikkoa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että oppilaat lukevat tunneilla sanoma- ja verkkolehtiä ja tekevät niihin liittyviä tehtäviä. Koska minä olen kukkahattutäti, en pysty mitenkään jättämään käyttämättä tilaisuutta kirjoittaa eräästä tärkeästä asiasta. Se koskee teitä kaikkia koululaisia, ja se koskee myös koululaisten vanhempia, kummeja ja mummoja ja vaareja. Jokainen meistä tuntee jonkun, jota kiusataan tai on kiusattu koulussa. Toiset meistä ovat niitä, jotka ovat uhreja ja toiset niitä, jotka näkevät, mitä tapahtuu ja kolmannet niitä, jotka vain ovat niitä kenkuista kenkuimpia ihmisiä. Olen useasti miettinyt, millainen minusta olisi tullut, jos en olisi joutunut kiusatuksi. Olisinko tehnyt rohkeampia valintoja elämässäni? Olisinko uskaltanut enemmän? Ehkä. Minun syntini oli se, että jouduin muuton vuoksi vaihtamaan koulua. Aloitin kuudennen luokan paikassa, jossa en tuntenut ketään. Herkkää tyttöä alettiin testata. Miten kovaa sitä voi heittää pallolla polttopallopelissä? Mitä kaikkia nimityksiä siitä voi käyttää? Rantaleijona oli yksi niistä ikävimmistä. Joku oli nähnyt minut uimarannalla, bikineissä. Hienostihan minä kestin, mutta tein virheen siinä, etten kertonut asiasta kenellekään. Kiusaaminen nakersi sisältä päin ja kouluun lähteminen oli päivä päivältä vaikeampaa. Jossain vaiheessa äiti huomasi, ettei kaikki ollut kunnossa. Hän tiukkasi ja tiukkasi, mistä oli kyse. Kertominen hävetti. Aivan kuin minä olisin epäonnistunut. Naarasleijonan tavoin äiti otti sitten yhteyttä opettajaan ja opettaja piti seuraavana päivänä puhuttelua koko luokalle. Kyllä minua taas hävetti. Kiusaaminen loppui kuitenkin joksikin aikaa. Jatkoa kuitenkin seurasi, mutta lievempänä. Mutta sen häpeän vuoksi en siitä enää viitsinyt kotona kertoa. Siinä tein tietysti niin väärin kuin ihminen vain voi. No, puolustukseni on toki järkevä: ei ole kenenkään helppoa puhua kipeistä asioista, jotka koskettavat itseä. Puhuminen tekee niistä todempaa. Jos ei puhu, voi ummistaa omat silmänsä ongelmilta ja yrittää olla niin kuin niitä ei olisikaan. Mutta kuten kukkahattutäti-ikään ehtineet varsin hyvin tietävät, ongelmien piilotteleminen syö miestä, saati lasta tai teinityttöä. Toivon hartaasti, ettei kenenkään lapsen tai nuoren tarvitse kantaa kiusatun taakkaa yksin. Siitä on kerrottava jollekulle aikuiselle. He sitten varmasti tietävät, mitä pitää tehdä seuraavaksi.