Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Vuoden tinajutut: Karaokejäbä, rokkikukko, siurolainen hippi ja kahden lapsen isä – Pahvilaatikkotehtaan pojasta metallimieheksi

Costellon kuuluisa tuulikone olisi tässä vaiheessa kuin vieno tuhahdus kaislikossa. Jani-Pekka Harttunen istahtaa kielekkeelle ja antaa aidon tuulen tuivertaa. On niin hiljaista, että aaltojen kohdatessa kiven koko maailma tärähtää. Siellä, jossakin tumman veden uumenissa, uinuu yksi laulu. Jos se onnistuu ponnistelemaan pintaan, sen tehtävä on kertoa kuulijalle tarina matkastaan. –Biisit ovat sitä, mitä ihmisen sisältä löytyy. Soittamisessa ja laulamisessa tärkeintä on onnistua kanavoimaan se tietty tunne ja tuomaan esiin kaikki, mitä sillä hetkellä on annettavaa, Harttunen toteaa. Elvis ja Green Day veivät mennessään Taustalla häämöttää Siuron Koski-Baari, Harttusen viikonloppuiltojen työpaikka. Kun muut korkkailevat iloliemiään ja alkavat suunnitella korkkareiden kattoon heittämistä, Karaokejäbä kerää soittolaitteet kainaloonsa ja suuntaa työmaalle. Siellähän jäbä syntyikin, jokusia vuosia sitten. –Kun astuin ensimmäistä kertaa ovesta sisään, en ollut koskaan laulanut yksin, saatika sitten karaokea. Lauloin Stairway to Heavenin, ja jotenkin minua sitten pyydettiin tuurailemaan vetäjää. Mietin ainakin vuoden, että uskaltaisinko. Silloin tuntui, että pirkkalalaisesta pahvilaatikkotehtaasta olisi pitkä tie mikin varteen. Musiikki Harttusen tosin sinnekin oli vienyt, tavallaan. Armeijan jälkeen yksi kaveri oli näet ehdottanut, että mitä jos lähdettäisiin Valkeakoskelle lukemaan paperitekniikkaa. Työskentelihän Diablon basistikin paperitehtaalla, ja tienasi siellä vielä tarujen mukaan sievoisia summia. –Koulu meni... No, menihän se. Tehdastyö oli ihan ok, mutta eihän sitä tietenkään voi edes verrata esimerkiksi karaokehommaan, jossa saa koko ajan hymyillä ja taputtaa. Palautekin on välitön, ja usko tai älä, useimmiten positiivinen, hän nauraa. Äkkiä ajatellen olisi helppo kuvitella, että siihenkin kyllästyy. Samat naamat, samat jutut, iänikuiset aikuisetnaiset ja vanhatpojatviiksekkäät, kuka niitä jaksaa kuunnella illasta toiseen? –Itse asiassa niitä kuulee todella vähän, ja väkeä on aivan laidasta laitaan. Laulajat uskaltavat nykyään kokeilla uusiakin biisejä ja venytellä rajojaan, ja itse ajan säätönappuloita parhaani mukaan, jotta he kuulostaisivat mahdollisimman hyvältä. On hienoa nähdä, miten ihmiset kehittyvät ja heidän itsevarmuutensa kasvaa samaa tahtia. Siinä Karaokejäbä onkin ehdoton, että karaoke on tarkoitettu kaikille, ja kaikkia kannustetaan. Jokainen, joka mikin varteen uskaltaa, on aplodinsa ansainnut. Hän on kokenut sen itsekin, uskalluksen kamalan ihanuuden, eikä siitä eroon pääse, vaikka kuinka vesi virtaisi Siuron sillan alta. Ensimmäisen kerran se nousi esiin 12-vuotiaana, kun jalka kipsissä kotona kaappeja kolutessa käsiin osui rikkinäinen basso. Jännityksestä tärisevät sormet saivat pian näppäiltyä ilmoille Elviksen Love Me Tenderiä ja Green Dayn Basket Casea. Lopulta soittimesta jo lähti yksi kovimmista, Kissin Detroit Rock City, ja silloin kamppailulajit saivat jäädä. –Laulu ei kuitenkaan koskaan tuntunut mun jutulta, vaikka olenkin ollut aiemmissakin bändeissäni kitaristi-laulaja. Se oli lähinnä siksi, että hävisin aina pitkän tikun. Nasty Lipstick Pari vuotta sitten karaokepiireistä tuttu kaveri alkoi houkutella Harttusta mukaan rockbändiin. Solistia tarvittiin, ja pitkän harkinnan jälkeen hän lähti kokeilemaan, miltä se sitten tuntuisi. Se oli niin siistiä, ettei mikään muu ollut kolauttanut sillä tavalla. –Kaikki vaan lähti muutenkin rullaamaan. Bändikaverit on sellaisia vanhan ajan rokkihampuuseja, joille musiikki on ihan oikeasti elämäntapa. Ja sitten on yksi tällainen siurolainen hippi, mutta meillä on silti sama päämäärä. Eli maailman valloittaminen tietenkin, mies sanoo ja nauraa päälle. Se ei tietenkään ole mikään kiveen hakattu tai totinen päämäärä, mutta jonkinlaisia tavoitteita on elämässä aina oltava, jotta pääsee eteenpäin. Nyt, kahden vuoden työn jälkeen, bändi alkaa olla siinä pisteessä, mitä alun perin tavoiteltiin. –Ääni on tänä aikana vahvistunut hurjasti, ja itsevarmuus lavallakin kasvaa koko ajan. Laulajana kehittyminen ei varmaan lopu koskaan, ja se tekee tästä kaikesta aika jännää. Jännää on sekin, että yhä edelleen Harttunen jännittää ihmisten eteen astumista. Tapahtui se sitten Karaokejäbänä, yksinäisenä miehenä kitaran kanssa tai rokkikukkona bändin poikien tuella ja turvalla. –Siinä on itse lopulta niin paljaana. Kaikkensa antavana, ihmisten otettavissa. Se sitten joko riittää tai ei. Kuuntele tästä Nasty Lipstickin kappale Hell, We Won't Go! Jani-Pekka Harttunen. Syntynyt Pirkkalassa, muutti Siuroon vuonna 2010. Perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi lasta. Yrittäjä nimellä Karaokejäbä. Vetää karaokea viitenä iltana viikossa, muun muassa Siuron Koski-Baarissa ja Tampereella Vanhassa Montussa. Laulaja, kitaristi, sanoittaja ja säveltäjä, glam metal/hard rock -bändi Nasty Lipstickin solisti. Folkin, jazzin ja akustisen musiikin arvostaja. Haaveilee sooloalbumista, jossa projekti on vielä "hieman kesken".