Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö

Tunnettu eränkävijä Manu Soininmäki elää onnellisena Vesilahden maaseudulla ja elättelee yllättävää unelmaa – Hän haluaa löytää sukupuuttoon kuolleen tasmaniantiikerin

Elokuinen yö on sopivan tyyni. Biologi Manu Soininmäki perustaa ulos työpisteen ja alkaa tutkia myrkyltä haisevaa perhossaalistaan. Se on tuoretta tavaraa Turun Ruissalossa viime kesänä pidetyistä pyydyksistä. Silmiin osuu ruskeansävyinen koirasperhonen, jonka siipiä koristavat metallinväriset laikut. Soininmäki ei ole nähnyt vastaavaa 35 vuotta kestäneen perhosuransa aikana Kaikeksi onneksi myös hyönteistutkija Jaakko Kullberg valvoo tahollaan Helsingissä. Hän saa puhelun Vesilahden Narvasta. – Manu tässä terve. Minulla on metalliyökkönen, jota en tunne. – Pane heti kuva tulemaan, Kullberg pyytää. – Onneksi olkoon uudesta lajista Pohjois-Euroopassa ja Baltiassa! Perhonen on Spatalia argentina , innostunut Kullberg vastaa kuvan saatuaan. Soininmäki tuntee, miten väri pakenee hänen kasvoiltaan. Kyseessä on jymypaukku, sillä lähimmät esiintymät tavataan eteläisessä Puolassa. Spatalia argentinan vaatimaton tomumaja lepää Tapolan vanhassa mustamakkaralaatikossa osana Soininmäen 800 perhoslajin kokoelmaa. Mies nostaa esiin reissussa rähjääntyneen harvinaisuuden. – Eihän tämä kauhean hääviltä näytä, hän sanoo tutkimatonta hellyyttä äänessään. –  Aion antaa otuksen suomenkieliseksi nimeksi laikkunirkko. Tämä kuuluu nimittäin nirkkoihin, eikä yökköihin niin kuin aluksi ajattelin, sanoo perhosista kaiken tietävä tutkija. Tunnistus Itä-Siperiassa Perhosten tutkimiseen liittyy osaltaan myös tarina siitä, miten tunnettu mies vesilahtelainen Manu Soininmäki nykyään on. Tampereen seudun kouluissa biologian opettajana aiemmin toiminut Soininmäki nimettiin koululaisten parissa Raato-Manuksi, mutta nykyään häntä kutsutaan Eränkävijä-Manuksi suositun tv-ohjelman mukaan. Ohjelma on nykyään myös laajassa kansainvälisessä levityksessä. Raato-Manu-nimitys juonsi Soininmäen tavasta tuoda oppitunneille havaintomateriaalia suoraan metsästä. Kerran hän jopa suolisti, nylki ja paloitteli peuran yhdessä oppilaidensa kanssa. Teinit olivat aluksi varautuneita, mutta tempautuivat nopeasti mukaan operaatioon, josta jokainen sai kotiin vietäväksi pussin jauhettua peuranlihaa. Soininmäen kansainväliseen kuuluisuuteen liittyvä tapaus sattui hänen viimekesäisellä perhosmatkallaan Itä-Siperian Ulan-Udessa. Se tunnetaan paikkana, jossa voi hyvässä lykyssä tavata superharvinaisen idänsiilikkään. Eräänä iltana Soininmäki istui yksin ulanudelaisen kahvilan nurkassa, kun ohi käveli ulkomaalainen pariskunta. Se tunnisti suomalaisen eränkävijän heti ja tervehti häntä ihaillen. Samoin kävi nyt tammikuussa villisikajahdissa Tsekissä. Koiramiehet huomasivat oitis, että porukassa on televisiosta tuttu mies. – Tuntuu oudolta, että tällainen kylähullu on näin tunnettu ja suosittu jopa Suomen rajojen ulkopuolella, Soininmäki sanoo. Entä idänsiilikäs? Onnistuitko lopulta näkemään tuon mystisen perhosen? –  En, mutta aion jatkaa sen etsimistä. Yli kymmenen vuotta sitten Kuhmossa löydettiin yksi kuollut yksilö, joten saatan jatkaa sillä seudulla. Saavutusten ykkönen Suuri määrä myönteistä julkisuutta ei ole kuitenkaan mitään sen rinnalla, mikä on parasta elämässä. – Kaikista saavutuksistani vaimoni Ulla on ehdoton ykkönen. Tapasimme vuonna 2000 ja naimisissa olemme olleet 18 vuotta, Soininmäki sanoo painavasti. Hän on lisäksi onnellinen siitä, että lapsesta asti jatkuneesta luontoharrastuksesta löytyi elannon tuova työ. Iloa tuo myös maaseudun syvässä rauhassa sijaitseva koti, jonka ikkunoista voi tarkkailla metsän eläimiä. Pari kesää sitten keittiön pöydän äärestä oli suora sihti kivikkoon, jossa kettuemo kaitsi pentujaan. Mikä näky se olikaan, kun pallerot loikoilivat lämpimillä kivillä. Näinkin kotoisat havainnot hivelevät Soininmäen kaltaisen luontoihmisen sielua. Hänelle luonnossa liikkuminen ja sen tutkiminen eivät edusta mitään yksittäistä suoritusta, vaan kaiken kattavaa elämäntapaa. Tarina Heikki Hirvestä Toki pian 46 vuotta täyttävällä miehellä on unelmia jäljellä. Soininmäki mainitsee heti kaksi. Niistä ensimmäinen yllättää erikoisuudellaan. – Ajatella, jos löytäisin Tasmaniasta sukupuuttoon kuolleen tasmaniantiikerin. Olen kuullut uskottavan oloisia tarinoita, että niitä voisi sittenkin olla vielä elossa. – Toinen unelmani on karhujahti Ilomantsissa. Karhun kaataminen merkitsisi minulle metsästyksellistä kruunua. Siihen asti kruunun virkaa saa toimittaa Heikki Hirveksi nimetyn uroksen valtava trofee. Metsästysmuistoon liittyvä juttu kutkuttaa nauruhermoja edelleen. – Minun ei pitänyt mennä tuona päivänä hirvimetsälle ollenkaan, mutta Narvan Metsästysseuran jahdin johtaja antoi ymmärtää, että paras olisi tulla. Minut pantiin passiin vihoviimeiseen risukkoon. Radiopuhelinyhteys tökki. Kuulin puhuttavan jotain, että nyt tarkkana. –  Se olikin takana! Takaani rynnisti komea hirvi, jolla oli harvinaisen symmetriset, kymmenpiikkiset sarvet. Tuollaiset sarvet ovat harvinaisuus koko Pirkanmaalla. Ammuin hirven, mutta onnittelijoita kertyi sillä kertaa vähänlaisesti. Mutisivat, että olisit vaan mennyt sinne jänisjahtiisi. Jos jänis osaisi puhua Mitä Manu Soininmäki kysyisi metsäjänikseltä, jos se osaisi puhua? – Ainakin sitä, kuinka usein sinua jahdataan. Soininmäki edistää hitaasti, mutta varmasti jäniksiin ja rusakoihin liittyvää väitöskirjatutkimustaan. Hän selvittää niiden elintapoja, levinneisyyttä ja ilmastonmuutokseen sopeutumista. Tohtorinhattu häämöttää aikaisintaan neljän vuoden päässä. Tutkimusaihe on mitä ajankohtaisin tämän talven lumettomuuden takia. Miten ihmeessä päivän pituuden mukaan turkkinsa valkoiseksi muuttaneet metsäjänikset säästyvät huuhkajilta ja muilta pedoilta? Nehän loistavat maisemassa kuin huutomerkit. – Metsäjänikset näyttävät tietävän, ettei nyt kannata tehdä pitkiä yölenkkejä. Omien havaintojeni mukaan ne liikkuvat öisin vain vähän ja käyvät syömässä onnettoman näköistä heinää harvoissa kasvatusmäntymetsissä. Ei se niille mitään kivaa ole, Soininmäki toteaa. Hän selvittää tutkimuksessaan myös sitä, miten rusakko ”varastaa” metsäjänikseltä geenejä sopeutuakseen yhä paremmin talveen ja levittäytyäkseen koko ajan pohjoisemmaksi. Nämä kaksi lajia risteytyvät, eivätkä risteymät ole steriilejä niin kuin joskus aiemmin kuviteltiin. Pyydyskeksintöjen isä Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että tutkijan on saatava kiinni suuri määrä metsäjäniksiä ja rusakoita esimerkiksi pannoittamista varten. Siitä ei tulisi mitään ilman Soininmäen legendaarisia keksijäntaitoja. Hän on kehitellyt pitkäkorville erilaisia pyydyksiä, joista toimivin laukaisee aisojen kanssa nousevan verkon liiketunnistimen avulla. Näin jäniksiä ja rusakoita voidaan saada tieltä kiinni suoraan ajokoiran ajosta. Soininmäen keksimä supiloukun laukaisulaite toimii jotakuinkin samalla periaatteella, mutta sen laukaisulaite on hämäräkytkimen takana. 42 näädän nahkaa riitti Yksi tunnetuimmista keksinnöistä on näätäpuhelin, jonka nopea esittely saa tekniikkaa tuntemattoman kuulijan pyörryksiin. Keksintöön liittyy näätärautoihin liitettyjä piuhoja ja johtimia, piirilevy, yksi vanha kännykkä ja impulssin nappaava pikanäppäin, joka ilmoittaa Soininmäelle reaaliajassa loukkuun jääneestä näädästä. Mahtavaa, mutta miksi ihmeessä joku pyydystää näätiä? – Sain kahtena talvena yhteensä 42 nahkaa. Teetin niistä itselleni turkin ja liivin, jota somistavat näädän kultakurkusta tulevat vaaleat palat, Soininmäki sanoo ylpeänä. –  Ei tule taatusti samanlaista takkia ja liiviä vastaan! Näätien pyydystäminen on tuottanut myös yhden metsästystieteellisen lausekkeen, joka menee Soininmäen sanomana näin: – Mitä paskempaa säätä, sitä varmempi näätä. Selitys on se, etteivät näädät viitsi etsiä ruokaa huonolla säällä, joten niitä alkaa houkuttaa pyydyksessä tuoksuva syötti. Tällä hetkellä Soininmäki pitää näätien pyynnissä taukoa. Niiden jälkiä on näkynyt niin vähän, että kanta vahvistukoon hänen puolestaan rauhassa ainakin pari vuotta. 6-vuotias katapulttimies Soininmäen elämänura ja taipumus tehdä keksintöjä olivat oraalla jo lapsuusvuosina. Hän kehitteli 6-vuotiaana mielessään katapultin laukaisulaitetta samaan aikaan, kun muut Tampereen Lielahden päiväkodin piltit lepäsivät  päiväunilla. – Tiesin jo ala-asteella, että minusta tulee biologi. Tulin usein myöhässä kouluun taskut täynnä sammakonkutua. Kerran en päässyt maaliin pururatakierroksella, koska jäin matkalle keräämään karvarouskuja. Lempäälän Hakkarin koulun kentällä pidetty Cooperin testi meni mönkään sen takia, että Manu jäi laskemaan kentän kouruihin hukkuneita kymmeniä metsäsopuleita. Lukion ensimmäisestä biologian kurssista hän sai kympin avaamatta kertaakaan oppikirjaa. – Olin päntännyt kaiken päähäni jo yläasteella opettajalta saamastani eläinopin tietokirjasta. General Zoology on minulla edelleen tallella, joten kiitos vaan ja terveisiä Pyynikin koulun opettajalle Raili Majalalle . Pää kuhisee ideoita Ensimmäiset keksintönsä Soininmäki teki alle 10-vuotiaana. – Minulla pyörii koko ajan päässä ideoita, jotka vain odottavat toteutumistaan. Jos esimerkiksi kirppiksellä kierrellessäni näen jonkin laitteen, alan heti miettiä, mitä siitä saisi kehiteltyä. Onnistuvatko kaikki keksintösi aina nappiin? – Eivät toki. Viimeksi uudenlainen jänisten pussituslaite jäi kiinni siitä, etten löytänyt mistään tarpeeksi voimakasta jousta. Tapparafani ja ilves Soininmäki kannattaa intohimoisesti jääkiekkojoukkue Tapparaa ja on näätäturkissaan tuttu näky sen peleissä. Symbolista tai ei, mutta Soininmäen olohuoneen seinää peittää ilveksen turkki, ja hyllyssä hohtaa kaksi ilveksen pääkalloa. Metsästät siis ilvestäkin? – Kyllä ja niitä riittää tällä seudulla niin paljon, että jahdin aikana suurin vaikeus on saada aikaan motti, jossa on vain yksi ilves. – Ilveksen metsästyksessä tärkein ohje on se, että älä tee mitään. Hiljaa oleminen on minulle kaikkein vaikeinta koko hommassa.