Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Blogit Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Markku Ahonen kertoo, kuinka 16,7-kiloinen hauki kesytetään – jättikala ei mahtunut edes haaviin

LUKIJALTA Tyynen rauhallisen heinäkuisen lauantai-illan rikkoi kelajarrun äkäinen rähinä. Pikainen tunnustelu vavasta kertoi kokeneelle käyttäjälleen että nyt on jotain poikkeuksellista siiman toisessa päässä. Joitain tunteja aiemmin olin ankkuroinut yli 50 vuotta vanhan matkaveneeni Ruoveden Jämingin selällä saaren rantaan. Tavanmukaisella saarikävelyllä huomasin että mustikat ovat jo osittain kypsyneet kerättäväksi. Tuumasta toimeen ja pian olikin litran verran piirakkamarjoja kulhossa. Suunnitelmissa oli uistimen vetoa illaksi, mutta sitä ennen piti vielä keittää iltapäiväkahvit ja laittaa parimetrinen jolla uistelukuntoon. Varustuksena oli akku, sähköperämoottori, haavi, kaikuluotain, airot, koukun irrottaja ja tietenkin vapa keloineen. Iltakahdeksalta pieni mutta näppärä uistelupaatti irtosi rannasta ja lipui kohti pienehkön saaren vierellä olevaa pakkaa. Neljänneskilon ahven sai jatkaa kasvuaan ja matka jatkui kohti kahden saaren välistä kapeikkoa. Juuri kun uistin osui kapeikkoon, paukahti kelajarru ääneen. Kelan taistelujarru päälle ja kelaan kierroksia. Moisesta ei nyt kuitenkaan ollut apua. Kala halusi selvästi suunnata aivan eri suuntaan. Vapa notkolla katselin, kun reilun metrin mittainen hauki loikkasi korkealle ilmaan ja yritti ravistaa vaappua leukaperästään. Loikan jälkeen kala suostui tulemaan pari metriä takaisinpäin ja alkoi nyt uida lähellä pintaa kuin pieni torpedo sivullepäin. Vesi lensi ja loiske kuului varmaan kilometrin päähän. Kevytjolla sai tehdä matkaa aina siihen suuntaan, mihin hauki halusi. Aika kului rattoisasti kalan touhuja seuratessa. Välillä sai kierroksen pari väännettyä siimaa kelalle kunnes taas siimaa kului metrikaupalla poispäin. Saatuaan tarpeekseen pinnalla reuhuamisesta kala painui pohjaan aivan kuin päättäneenä siellä myös pysyä. Kiskoin ja kiskoin minkä ohuen siiman kestävyydeltä uskalsin ilman tulosta. Aikaa kului pattitilanteessa pitkään, kunnes kala päätti poistua paikalta ja taistelujarru sai taas tehtäviä. Samalla kuitenkin sain pumpattua kalaa pohjalta pintaa kohti. Sitten mentiin alas ja ylös vuorotahtia. Pieni toivon kipinä alkoi viritä takaraivoon, vienkö sittenkin voiton kisasta. Tunnin taistelun jälkeen olin saanut hauen pumpattua takaisin pinnan läheisyyteen ja sitten alkoi taistelu siitä, saanko kalaa haavin hollille. Kymmenkunta syöksyä ja takaisin kelausta ja sitten pääsin kokeilemaan kalan uittamista haavin perukoille. Ensi yrittämällä huomasin ongelman. Kalasta ei mahtunut puoliakaan haavin sisään ja vaikka sain hauen hyvin haavin sisään päästään, niin se luiskahti aina pois, kun nostin haavia ylöspäin. Jollakin oli sen verran kiikkerä, ettei ollut mahdollista yrittää nostaa kalaa käsipelillä. Lopulta useiden yritysten jälkeen kala syöksyi itse voimalla haavin sisälle ja taipui kuin u-kirjain mutkalle haavin sisään. Nopea kiskaisu havaksesta ja mörkö oli jollassa, jossa alkoi olla todella ahdasta. Sähköperämoottori sai kierroksia, ja kalastaja ja saalis olivat kohta rantakalliolla. Vielä yksi voimakas potkaisu ja hauki pomppasi jollasta rantaveteen, josta kuitenkin sain sen kaapattua kuiville. Kala sai kelliä nurmikolla sen aikaa, kun hain veneestä puhelimen ja sain otettua muutaman kuvan todisteeksi seikkailusta. Hauki ei varmaan ymmärtänyt mitään moisesta selfietouhusta, mutta antoi kuitenkin punnita itsensä kalavaa’alla, joka näytti lukemaa 16 710 grammaa. Pystyyn nostettuna pituutta oli minua olkapäähän eli noin 135–140 senttiä. Vuosikymmenien toive kymppikerhoon pääsemisestä oli toteutunut ja reilusti. Uittaessani haukimammaa takaisin veteen jätin samalla toiveen, että tapaisimme jälleen muutaman vuoden kuluttua, kun painoa on kertynyt yli 20 kiloa ja silloin ehkä puhutaan jo sisävesien Suomen ennätyksestä vapakalustolla pyydettäessä. Kirjoittaja on Nokian työväen mieskuoron puheenjohtaja.