Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Sen näkee, kun tekee

Teen työtä, joka on jatkuvasti läsnä. Kirjoitan. Jos en istu koneella, kirjoitan mielessäni. Parhailta tuntuvat ideat kirjaan muistivihkoon. Jos mahdollista, lähetän ne itselleni sähköpostilla tai tekstiviestillä. Kirjoitettavaa riittää. Kun saan yhden idean toteutettua ja rustattua valmiiksi, ehdin hengähtää lyhyen tovin, kun seuraava aihe jo alkaa huudella vuoroaan. Tässä työssä ei ole kellokorttia, joka kertoisi milloin työ loppuu. Sitä varten on olemassa vain viimeinen piste. Sen jälkeen on taas seuraavan jutun ensimmäisen kirjaimen vuoro. Tämä tarkoittaa sitä, että työ kulkee usein mukana kotiin, kauppaan, jopa uniin, mutta ei syytä huoleen. Kyse ei ole stressistä, vaan ajatustyöstä, jota kirjoittaminen vaatii. Se on ammatinvalintakysymys. En ole yksin, sillä vastaavanlaista työtä on paljon. Moni kadehtii esimerkiksi opettajien pitkiä lomia ja "lyhyitä" työpäiviä, mutta totuus on toinen. Opettajan työ ei päästä otteestaan, vaikka opettaja näennäisesti olisikin vapaalla. Opettajien sijaisuuksia tehneenä tiedän, että opettaja tekee valtavasti näkymätöntä työtä, joka ei avaudu ulkopuoliselle. Ja pakko sanoa sekin, että vaikka toisin luullaan, kansanedustajan pesti on vaativa luottamustehtävä joka ei jätä rauhaan pitkillä lomillakaan. Kuten eivät äänestäjätkään jätä. Kansanedustaja on näet yhteistä omaisuutta, jota "saa häiritä" aina ja joka paikassa, missä kansanedustaja sattuu liikkumaan. Tunnollisesti työtään tekevällä kansanedustajalla on työtä yhtä paljon kuin yksityisyrittäjällä, ja yksityisyrittäjän arjesta vasta riittäisikin puhuttavaa. Kokemusta on. Niin että mikä kellokortti? Olin joskus nuorena poikana kesätöissä jääkaappielementtitehtaalla. Työvuoro kesti kahdeksan tuntia, mutta todellisuudessa työhön sisältyi urakka. Kun porukka uurasti järkyttävällä juoksuvauhdilla, tarvittava määrä elementtejä valmistui neljässä tunnissa, ja toinen neljä tuntia jäi kahvinjuontiin ja yleiseen höpötykseen. Sen jälkeen kellokortti koneeseen ja kotiin. Se oli sen porukan tapa tehdä työtään ja kaikki kunnia heille. Mutta olisiko tehtaan tuottavuuden kannalta ollut parempi, jos porukka olisi päässyt urakkansa jälkeen kotiin ja tilalle olisi tullut toinen, yhtä energinen ryhmä? Vai pitäisikö lopettaa toisten tekemisten pohtiminen ja antaa kaikille työrauha? Koska sitähän me kaikki kaipaamme. "Pitäisikö lopettaa toisten tekemisten pohtiminen ja antaa kaikille työrauha?"